Summer of Soul. Kuva: Hulu

1

Ahmir-Khalib ”Questlove” Thompsonin ohjaama dokumenttielokuva Summer of Soul Disney Plus -palvelussa on upea pala historiaa, joka useiden haastatteluiden kautta syväluotaa myös tätä päivää. New Yorkin Harlemissa pidettiin samana kesänä Woodstockin kanssa kuusiviikkoinen kulttuurifestivaali, jossa esiintyi uskomaton kaarti soul-, gospel- ja rhythm and blues -artisteja noin 300 000 katsojan edessä. Koko festivaali kuvattiin, mutta musta musiikki ei kelvannut televisiolle saati elokuvateattereihin, vaikka esiintyjinä olivat niin Stevie Wonder kuin Nina Simone, Sly and the Family Stone, B.B. King, Gladys Knight and the Pips, Mahalia Jackson ja monet muut. Koko tapahtuma vajosi unohduksiin, kunnes filmattu materiaali löysi tiensä Questloven ovelle.

Elokuva itsessään on täynnä upeaa musiikkia ja kiehtovia haastatteluja tyylillä ja älykkyydellä yhteen nivottuna. Se luo massiivisesta tapahtumasta merkittävän dokumentin. Se peilaa musiikin kautta mustien systemaattista sortoa, ja kuinka sitä vastaan taistellaan taiteen voimalla. Se on vallankumouksellista historian juhlaa, unohdetun ja piilotetun löytöä, nyt nostettuna takaisin pöydälle, tanssimaan.

Jos elokuvasta pitää jotain valittaa, useimmat esitykset on leikattu haastattelujen sisälle ja näin osa musiikista pilkkoutuu palasiksi. Konserttifilminä tämä on kuin parituntinen traileri (toivottavasti tulossa olevalle) valtavalle bluray-boksille, joka sisältää kaikkien artistien konsertit alusta loppuun. Kulttuuridokumenttina, edellistä odotellessa, suosittelen tätä joka ikiselle ihmiselle sekä paikanpäällä oleville kotieläimille.

2

Marjat. Kuva: JT Lindroos

Marjat. Niin karviaiset, punaherukat, pihlajanmarjat kuin lakat, saskatoonit taikka puolukat, musta- ja valkoherukat, vadelmat, mesimarjat, mansikat, mustikat, lillukat kuin karpalotkin. Mites riekonmarjat ja sianpuolukat, juolukat ja kaikki tyrnit? Marjat kuin marjat. Aina parasta.

3

Vaikka olin nähnyt Andrei Konchalovskin Pakojuna-leffan silloin joskus kaukaisessa menneisyydessä, se on nyt, uusilla silmillä nähtynä, hyvinkin harvinainen 1980-luvun toimintaelokuva joka on jopa parantunut vanhetessaan.

Elokuva sijoittuu talviseen Siperiaan, jossa Jon Voight ja Eric Roberts pakenevat pahamaineisesta vankilasta ja hyppäävät tavarajunan kyytiin. Elokuva perustuu Akira Kurosawan käsikirjoitukseen, jota mestari ei koskaan kuitenkaan kuvannut, ja sen hyytävän kylmä ilmapiiri, kasautuva jännitys ja erinomainen näyttelijätyö raahaavat katsojan kohti maailmanloppua vaikka väkisin.

Leffan alkuvoimainen loppu jähmettyy silmämuniisi ja kummittelee unissasi.

4

Hunt Emersonin Danten Inferno (Arktinen Banaani).

Itse tutustuin Hunt Emersoniin Fortean Times -lehden sivuilla joskus 1990-luvun alussa, vaikka olin varmasti nähnyt hänen absurdia sarjakuvaherkutteluaan useiden kotimaistenkin lehtien sivuilla. Muuttoväsymyksestä johtuen (yksi tekosyy lisää) en jaksanut lukea Dante Alighierin Jumalaista näytelmää tänäkään kesänä, mutta onneksi Emerson on tehnyt sen ensimmäisestä osasta totaalisen nerokkaan sarjakuvaversion, Danten Inferno.

Ensisilmäyksellä näiden kahden kohtaaminen saattaa kuulostaa täysin pähkähullulta idealta, mutta toinen silmäys kääntää pään. Eikös tuo alkuteoskin ole tunnettu myös nimellä Jumalainen komedia, Divina Commedia?

Kirja on klassikko, mutta se on myös irvokas ja maanläheinen, härskin hillitön, ja mikäs sen parempi tapa lähestyä sitä kuin undergroundsarjakuvan riemukkaan räävin rettelöinnin kautta. Modernille lukijalle, jolla on ongelmia ajankäytön kanssa, tämä on helppo tapa tutustua niin klassikkokirjallisuuteen kuin sarjakuvataiteeseenkin.

5

Don Siegelin elokuva Likainen Harry on jonkin sortin mestariteos, joka toki edelleenkin jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Mutta vaikka elokuvasta ei pitäisi, on mahdotonta kieltää Lalo Schifrinin säveltämän musiikin kykyä ammentaa ideoita ajankohtaisista trendeistä (niin Miles Davisia kuin Ennio Morriconea) ja sulauttaa ne yhteen tavalla, joka on sekä ainutlaatuinen että ajaton.

Yksilöllinen jazz-rockfuusio yhdistää modernin klassisen musiikin loistavasti Sally Stevensin karmivan eteeriseen lauluun, joka on jotenkin kiedottu psykedeeliseen rock-musiikkiin. Näitä vaihtuvia tahteja ja synkkiä, lapsenomaisia lauluja jäljittelivät kymmenet 1970-luvun italialaiset Poliziottechi- ja Giallo -elokuvat, ja tämän tyylin steriloidusta inkarnaatiosta on tullut modernin televisiomusiikin kirous, vuosikymmeniä Schifrinin uraauurtavan työn jälkeen. Alkuperäinen on nyt ja aina puhdasta neroutta.

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua