David Foster Wallace. Kuva: Giovanni Giovanetti

1

David Foster Wallacen postuumi romaani The Pale King (2011) jäi minulta ilmestyessään kesken, missä ehkä lieventävänä asianhaarana voi pitää sitä, että niin se jäi myös vuonna 2008 itsemurhan tehneeltä tekijältään. Ennen kuolemaansa Wallace tuskaili kolmannesta romaanistaan, että sitä oli liikaa ja liian vähän, ja siltä minustakin tuntui kymmenen vuotta sitten. Koin tarpeelliseksi lukea uudelleen Wallacen tuotannon ennen kuin pystyisin kunnolla paneutumaan The Pale Kingiin ja hahmottamaan sen todellisen aseman hänen tuotannossaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin hetki on lyönyt. Illinoislaisen pikkukaupungin verovirastoon 1980-luvulla sijoittuva romaani näyttäytyy yhä kummallisena mutta entistä kiehtovampana teoksena ikävystymisestä ja byrokratiasta mutta ei niiden satiirina, kuten tapana on, vaan pikemminkin ylistyksenä niiden kätkemistä mahdollisuuksista. Jos Päättymätön riemu (1996, suom. Tero Valkonen 2020) esitteli meille maailman, jossa ihmiset olivat valmiita viihdyttämään itsensä kuoliaaksi aivot tuhoavan elokuvan avulla, niin The Pale King pyrkii esittämään sankarillisina miehet ja naiset, jotka tekevät tylsintä mahdollista työtä, tutkivat veroilmoituksia.

The Pale Kingissa verotoimisto näyttäytyy miltei luostarina, jonka työntekijät pitävät teknologisaatiota vastaan kynsin hampain kiinni oikeudestaan tehdä tappavan ikävystyttävää työtä ihmisvoimin. Yksi työntekijöistä on saavuttanut niin korkean keskittymisen asteen, että hän välillä levitoi veroilmoituksia tutkiessaan. Toinen sanoo jo koulussa haaveilleensa ei päättäjäisjuhlien kuningattaren viettelemisestä vaan että pääsisi siivoamaan juhlien jälkiä seuraavana päivänä. Kolmas vertaa itseään lapsuutensa koiraan, joka oli aina pihalla lieassa mutta arvokkuutensa säilyttääkseen teeskenteli ettei liekaa olisikaan, että tämä pieni pläntti pihalla todella oli se paikka maailmassa jossa koira kaikista eniten halusi olla, ja siksi tämä piti huolta ettei ketju koskaan kalisisi tai kiristyisi.

Paikoin The Pale King tuntuu tietoiselta itsesabotaasilta, kun Wallace sivukaupalla ei niinkään parodioi byrokraattista kieltä kuin luotaa pyhyyttä sen koukeroista: teoksessa on pitkiä jaksoja, joista myönnän etten vain kyennyt pakottamaan itseäni ottamaan selvää mitä niissä täsmälleen sanotaan. Erityisen kivulias on luku, jossa kolme (lähes) nimettömäksi jäävää hahmoa väittelevät kerrosten väliin jääneessä hississä 22 sivun ajan valtion merkityksestä 1980-luvun Yhdysvalloissa. Mutta kertoessaan hahmojensa historiasta, siitä kuinka he ja samalla koko läntinen sivilisaatio ovat päätyneet siirtelemään papereita loisteputkien alla, Wallace yltyy huikean runolliseen proosaan, jossa toteutuu hänen oma kuvauksensa The Pale Kingin rakenteesta tornadomaisena.

Oman myyttisen loisteensa teoksen ylle luo sen syntyhistoria. Wallacen kustannustoimittaja Michael Pietsch on tuhansista liuskoista koonnut 573-sivuisen romaanin, jonka valmius tai keskeneräisyys on lukijan päätettävissä. Onhan Päättymätön riemukin yhtä lailla sirpaleinen sekä täynnä aukkoja että ilmaanjättämisiä. Wallace kirjoitti viimeistä teostaan vuosikymmenen ajan mutta tuhosi sitä samalla edetessään julkaistessaan lehdissä tai novellikokoelmassa Oblivion (2005) siihen tarkoitettuja jaksoja. The Pale King on siis yhtä aikaa viittä vaille valmis ja pelkkä luonnos jostain mitä ei ikinä tehty. Sen suuri sanoma on, että kaikki on kiinnostavaa kun sitä tarpeeksi tarkkaan katsoo, ja vain antautumisella ikävystymiselle pääsemme sen ohitse, meditatiiviseen tilaan jossa olemisen salaisuudet saattavat paljastua meille kuin illinoislaisen verotoimiston puurtajille.

2

Tiedättehän, kuinka joskus vain jokin oleellinen elokuva jää näkemättä, vaikka tietää että siitä pitäisi, ja sitten vuosien varrella asia kasvaa niin noloksi, ettei sitä voi enää edes myöntää itselleen, eikä näin ollen katsoa elokuvaakaan. No, 18.7.2021 minä katsoin kesämökin televisiosta Sofia Coppolan ohjaaman Lost in Translationin (2003). Ja tiedättekö mitä? Se on aivan mahtava elokuva!

Komedia melankoliasta, yhtä aikaa hauskinta ja surullisinta jota olen nähnyt pitkiin aikoihin, kuvaus rakkaudesta jonkinlaisesta jetlagina. Scarlett Johansson (tuolloin vasta 19, esittämäänsä naista noin viisi vuotta nuorempi) näyttää niin aamukasteiselta ettei hän saisi vielä laillisesti tupakoida, Bill Murrayn rokonarpisille kasvoille on taas kaiverrettu kaikki läntisen maailman turtumus ja hämmennys. Fakseineen ja soundtrackin Fischerspoonereineen tämä on kaikki niin vuotta 2003, että sydän aivan särkyy.

3

Suomalaisessa kirjallisuudessa on pitkä traditio miesten maailman humoristisessa kuvaamisessa, ja Mikko Kalajoki on sen viimeisimmistä edustajista taitavimpia.

Otavan dekkarikilpailussa toiseksi sijoittunut Velkakirja (Otava, 2021) ei ehkä ole kokonaisuutena aivan yhtä tuore ja hallittu teos kuin jokamiehen amok-juoksuksi yltynyt Miesmuisti (2017), mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tämä turkulainen Breaking Bad on, kun epäonnistunut urheilukauppias Reijo Härmistö löytää Walter Whiten sisältään.

4

”Olin tottunut käyttämään ihmisiä joita en ollut koskaan tavannut, tai muutaman kerran, vaimentamaan ajan kulumisen äänen vailla toismaailmallisuuden tuntua tai iloa tai mitään muita hyviä tunteita joita halusin elämässäni kokea, ja tiesin kokemuksen olevan molemminpuoleinen, ja siinä piili sen lohtu.”

Lauren Oylerin millenniaaleja satirisoiva esikoisromaani Fake Accounts (2021) näyttää meille itsekeskeisen nuoren naisen etsimässä itseään Berliinistä ja sosiaalisesta mediasta, ja samalla yrittää haroa pintaan rakkauden sekä yhteyden löytämisen mahdollisuuden ruumista virkkein, jotka ovat kuin naaroja.

5

Kuluvan vuoden suurimmaksi elokuvaelämykseksi minulla jäänee väkisin kesäkuussa Ison Omenan Finnkinossa nähty Black Widowin traileri. Kun kesäkuussa leffateatterin verhot – vai onko niissä vielä sellaisia? – aukenivat ja ensimmäiseksi näin Scarlett Johanssonin ja Florence Pughin temmeltävän venäläisinä agenttisiskoksina Marvelin digitaalisessa leikkikehässä, se vain oli seitsemän kuukauden elokuvateatterittomuuden jälkeen samanlainen hetki, jota Lumierén veljesten yleisön on täytynyt vuonna 1896 kokea elokuvaa ”L’Arrivée d’un train en gare de La Ciotat” katsellessa, paitsi että siinä missä tuolloin yleisö pakeni kohti tulevaa junaa, minun teki mieli juosta valkokankaalle.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua