Natalie Wynn eli ContraPoints.

1

Baltimorelaisen Youtube-filosofi Natalie Wynnin vertaaminen vaikkapa drag-näyttelijä Divineen tai Antti Holmaan on tokikin tökeröä ja hutiloivaa, mutta kenties tällainen hahmottelu havainnollistaa suunnilleen, minkälaisella tyylipaletilla hän pelaa. Perusteellisen kunnianhimoisia videoesseitään ContraPoints-otsikon alla tekevä Wynn on yhtä aikaa camp ja yliampuvan flambojantti, retorisesti terävä, lakonisen itseironinen, sopivan mauton ja ”edgy” sekä, ennen kaikkea, äärimmäisen hauska. Suunnilleen samalla kulmikkaalla tavallaan kuin mainitut Holma ja Divine – muttei sitten toisaalta sinnepäinkään!

Joka tapauksessa, en usko, että kovinkaan moni Youtuben kaltaisessa mediasfäärissä pyörivä sisällöntuottaja kykenee havainnoimaan aikansa absurdeja metkuja ja ristiriitaisuuksia juuri Wynnin veroisella tarkkanäköisyydellä ja huolellisuudella. Otsikoissa pyörivät aikamme kulttuurisodat miesaktiiveista kapitalismin aiheuttamaan epätasa-arvoon, sukupuolimoninaisuuteen ja ylikuumentuneeseen Twitter-kulttuuriin. Diginatiivisukupolvelle ominaisesti alaviitteissä taasen juoksevat rinnakkain sekä Hegel ja Spinoza että meikkitubettajat ja hähmäiset nuorisokonservatiivit.

Wynnin tarkkanäköisyys saattaa kummuta myös siitä, että hänen positionsa on tarpeeksi ulkopuolinen. En tarkoita tällä vain niitä ulkoisia seikkoja, että hän sattuu olemaan seksuaalivähemmistöön kuuluva transnainen; enemmän hänen ulkopuolisuutensa on eksistentiaalista, tiettyä universaalia ideologista kodittomuutta – tyytymättömyyttä monenlaisiin yhteisöihin vallitsevine koodistoineen. Hänen ajattelunsa voi katsoa toki vasemmistolaiseksi, mutta samalla häntä ärsyttää monien aatetovereidensa ajattelun laiskuus – tai älyllinen laiskuus ylipäätään. Se on tervetullutta ja, aikamme tietyn ideologisen puritanismin huomioon ottaen, jopa harvinaista.

Wynnin tyyli on herättänyt useiden amerikkalaismedioiden huomion, ja hänet on nostettu jalustalle tyypiksi, joka videollaan käännyttää naisvihassaan vellovat, potentiaaliset kouluampujat terveemmille poluille. Vaikka tämä rooli onkin täysin ulkoa annettu, on yhtä aikaa täydellisen aikaamme sopivaa mutta toisaalta oireellista, että internetin tietyn nurkan vihaiset nuoret miehet on “mutseillut pilalle” (huono käännös Wynnin “I’m gonna mom the hell out of you” -tokaisusta) identiteettinsä puolesta marginaalissa oleva kolmekymppinen vasemmistoaktivisti – eikä sittenkään sukupolvensa yli-isä, tällä hetkellä tosin vihanneksena jossain Venäjällä makaava psykologiuros Jordan Peterson.

2

”Jätkä tekee itestään jottain myyttiä.”

Näin on kuulemma Tommi Liimatalle tokaistu koulun lounasjonossa hänen nuoruudessaan. Syynä oli se herkeämätön tapa, jolla hän dokumentoi omaa elämäänsä ja ihmisiä sen ympärillä. Vuonna 1990 – 14-vuotiaana – hän sai ajatuksen, että 1980-luku on dokumentoitava.

Meni silti yli kaksi vuosikymmentä, kunnes oikea lähestymistapa löytyi. Neljääkymppiä lähestyvä Liimatta oivalsi, että ajankuvakronikka lapsuuden Pietarsaaresta on kerrottava sellaisena kuin se lapsi-Tommin mielestä oli: alakouluikäisen, ei aikamiehen, perspektiivistä.

Tuloksena oli kahdeksi kirjaksi jaettu, noin 1 000 -sivuinen, Jeppis-niminen kasvutarina. Se on yksi kummallisimmista, mutta samalla ilmeisimmistä romaanikertomuksista, mitä suomalaisessa kirjallisuudessa on kerrottu. Tommi Liimatta vain oli ensimmäinen, joka keksi soveltaa metodiaan näin tarkasti. Minun on henkilökohtaisesti tietysti mahdotonta sanoa, miten paljon Jeppiksen loputon KISS-yhtyeen kuuntelu, pyörärallaaminen ja majanrakentelu (mitään tarinaahan Jeppiksessä ei ole, vaan kuukaudet seuraavat toisiaan ja asioita tapahtuu) “tavan lukijaa”, eli sellaista, jolla ei ole henkilökohtaista suhdetta Tommi Liimattaan taiteilijana, kiinnostaa, mutta keskustelua seurattuani olen havainnut, että yllättävän moni 1980-luvun lapsi on tietämättään kaivannut tällaista sukupolvikokemuksen kansiin panemista. Saman tarinanhan voisi kertoa liki kenen tahansa 1970-luvun puolivälissä syntyneen pojan perspektiivistä, liki missä tahansa pienessä tai keskikokoisessa suomalaisessa maakuntakaupungissa.

Henkilökohtaista resonanssia kirjassa ei sikäli ole, koska itse elin “Jeppis-vuoteni” 14 vuotta myöhemmin Suomen pääkaupungissa ja maailmassa, jossa tietokoneet ja netissä roikkuminen alkoivat olla pihaleikkejä tärkeämpiä, mutta siitä huolimatta Jeppis luo valtavan hienon, näennäisessä tylsyydessään jopa hypnoottisen hienon kuvauksen siihen, millaista on ollut kasvaa pikkuhiljaa ulkomaailmaan heräävässä Suomessa. Olen lopulta jopa hieman yllättynyt, miten ”hyväksytty” pikku-Tommi omassa koulu- ja pihapiirissään oli, ottaen huomioon, miten hän Absoluuttinen nollapiste -yhtyeineen positioi itsensä sittemmin sukupolvelleen selän kääntäväksi, avoimen elitistiseksi narukäsinörtiksi. Kenties vielä 1980-luvulla, kun lapset nyt vain joutuivat tulemaan toistensa kanssa toimeen kerrostalojen pihalla, eksentrisyyttä siedettiin paremmin kuin omassa lapsuudessani!

Jeppis on myös hyvää lämmittelyä syksyllä ilmestyvälle Rollo-romaanille, joka dokumentoi Liimatan Rovaniemi-vuodet ja Absoluuttisen nollapisteen ensiaskeleet.

3

Manchesterilainen Bryn Jones kuoli ennen aikojaan 21 vuotta sitten, mutta häneltä on ilmestynyt viimeisen parin vuoden sisään yhteensä viisi levyä. Toisaalta, luultavasti myös noiseartisti Merzbow julkaisee levyjä vielä vuoden 2100 tienoilla.

Muslimgauze-nimellä musiikkia tehnyttä Jonesia ja Merzbow’n Masami Akitaa yhdistää paitsi käsittämätön tuotteliaisuus, myös väsymätön kokeellisuus. Olen viime aikoina kuunnellut paljon Muslimgauzea ensisijaisesti siksi, että se toimii ambienttisuutensa ansiosta hyvänä kirjoitusmusiikkina, mutta samalla Spotifyn valtavaa Muslimgauze-kirjastoa kiitäessä ei aina osaa odottaa, millä tavalla Jones seuraavalla levyllä teemojaan varioi.

En tiedä ilmeisen introvertistä Jonesista paljoakaan – kukaan ei tunnu tietävän. Hän teki aikoinaan vain reilut kymmenkunta keikkaa. Hän asui ilmeisesti vanhempiensa luona liki koko elämänsä (hän menehtyi harvinaiseen bakteeri-infektioon vain 37-vuotiaana vuonna 1999), ja omisti käytännössä kaiken aikansa omalaatuiselle, elektroakustiselle musiikilleen. Jonesin musiikkiprojekti sai alkunsa, kun Israelin joukot tunkeutuivat Libanoniin vuonna 1982. Lopullisen nimensä se sai pari vuotta myöhemmin.

Kuten nimestä saattaa päätellä, Jones oli patologisen kiinnostunut islamilaisesta kulttuurista ja Lähi-Idän konflikteista. Tuskin on poliittista johtajaa (Benazir Bhutto, Abu Nidal) tai historiallista tapahtumaa (Hebronin verilöyly, Persianlahden sota), joita Jones ei tuotannossaan namedroppaisi. Samalla kukaan ei oikein tunnu tietävän, miksi ihmeessä Jones oli näin totaalisen pakkomielteinen juuri Lähi-Idän poliittisia mullistuksia kohtaan. Hän ei kuitenkaan koskaan edes käynyt arabialueilla, kuten Palestiinassa, koska ei halunnut ”astua vallatulle maalle”. Hänen vankka Israelin-vastustuksensa poiki luonnollisesti myös syytöksiä antisemitismistä.

Jäljelle jää Muslimgauzen järjettömän laaja musiikillinen mosaiikki. Se on hyvin tilallista, vahvatunnelmaista ääntä, jossa on 2020-luvun perspektiivistä tietenkin paljon eksotismia ja ties mitä perinnesoitinten väärinkäyttöä, mutta samalla se on myös täysin ainutlaatuinen yhden miehen musiikillinen mielikuvamatka, jossa soivat sämplätyt äänitteet, aavikkodrone, kumeat perkussiot ja toisinaan primitiiviset rumpukoneet ja syntetisaattorit. Muslimgauzen musiikki on hyvin kouriintuntuvaa ja fyysistä, mutta samalla se on kuin kangastus ja fantasia. Kuvaus maailmasta, jonka sen tekijä näki vain haaveissa ja kuvissa. Se on tavallaan suunnattoman melankolista.

4

Suomalaisen Youtuben esihistoria on epäsovinnaisten eksentrikkojen täyttämää – kaukana pirteää ”moiikaikkia” hihkuvista unelmaminiöistä/-vävyistä. Pudasjärveläinen ite-taiteilija Kari ”tykylevits” Tykkyläinen aloitti uransa kyseisessä palvelussa kaukana toissa vuosikymmenen puolella. ”Suuri yleisö” saattaa muistaa hänet 12 sekuntia kestävästä videosta Lannistumaton, jossa hän lausuu legendaariset sanat: ”Miehet antavat aina periksi, minä en anna koskaan periksi!” Tämän jälkeen hän läimii itseään lehtirullalla otsaan ja hohottaa korostetun mielipuolisesti. Videota on katsottu liki puolitoista miljoonaa kertaa.

Sittemminhän Tykkyläisestä tuli toki kansansuosikki, kahden puolueen ehdokas (hän aloitti persuissa mutta kyllästyi puolueen, noh, persuuteen, ja loikkasi vihreisiin) ja kunnanvaltuutettu, josta tehtiin Ylen Perjantaihin pienoisdokkari.

Tykkyläisen konseptitaide on absurdiudessaan tietenkin valtavan ilahduttavaa, eikä videoiden tahti ole luonnollisestikaan karanteenista huolimatta hidastunut. Heille, joille Tykkyläisen meno on ennestään tuttua, ei viime aikojen sisältö ole välttämättä yllätyksiä tuonut: sukkanauhanaisia, hämmentäviä musiikkinumeroita ja hajatelmamonologeja piisaa edelleen. Silti Tykkyläisen reipas meininki jaksaa viihdyttää aina vaan. Erityisesti suosittelen Tykkyläisen upeita rumpututoriaaleja, joissa hän paukuttelee menemään ja horisee tekoenglantia!

5

Internetissäni on viime aikoina jaettu ahkerasti Puuilon ”hauskaa” ”morjensta pöytään” -mainoslaulua. Minusta moinen tekele on väkinäistä hoilottelua ja todellisen taiteen maineella ratsastamista. Nimittäin: internetin on jo aiemmin tänä keväänä saanut sekaisin ilmeisesti alun perin legendaarisessa Järviradiossa soinut, maatalouskoneliike E-P:n koneen ja tarvikkeen tunnussävel – ja sehän on tietenkin mainosväännös Hannen takavuosien Hän on mun -iskelmästä.

Kappale viehättää juuri samasta syystä kuin kaikki muukin Järviradiossa: viimeistelemättömyydellään ja suoruudellaan sekä luonnollisesti myös absurdilla erikoisuudellaan. Lisäksi se on vanha kunnon mainoslaulu; sellaiset ovat tämä päivänä harvinaisia! Ei ihme, että biisi on saanut osakseen loputtoman määrän uudelleenmiksauksia. Tätä on nerous!

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua