1

Olen jäsenenä eräässä Facebook-ryhmässä, jossa kuunnellaan ja pisteytetään kouluarvosanoin kaikki 1980-luvun Yhdysvaltain ja Britannian listojen 382 ykköseksi yltänyttä popsingleä. Oma perspektiivini on tietenkin silkan turistin, sillä enhän ole päivääkään kyseisellä vuosikymmenellä elänyt.

Silti 1980-luku on todennäköisesti populaarikulttuurin historian meemiytynein ja vaikutusvaltaisin. Kasarinostalgian ympärille rakentunut teollisuus pursuaa täydellisesti yli äyräiden, eikä eroa retron ja modernin ”aidon asian” välillä enää erota: esimerkkinä nyt vaikkapa The Weekndin kaltaisten artistien punaisia perävaloja ja höyryäviä öisiä katuja ryöstöviljelevä millenniaalien feikkikasariestetiikka.

Kyseisen listahittiprojektin kautta on sentään pitkästä aikaa päässyt vakavasti pohtimaan, mikä vuosikymmenessä on ollut niin merkittävää. Tämän lisäksi olen ainakin itsekseni voinut hieman leikkimielisestikin pyöritellä, mikä mielestäni kuulostaa siltä kaikkein ”kasareimmalta” kasarilta. (Itselleni tämä ulottuu ehkä johonkin vuosien 1982–1986 välille.)

Sehän nyt on selvää, että aikakautemme taipumus nostalgiaan on selkeää tulevaisuuden pelkoa. Lohduttominta tilanteessa on se, että juuri kasarin huoleton kehitysoptimismi on tavallaan aiheuttanut nykyisen kestämättömän tilanteen, jota toki kaikenlaiset lieveilmiöt ilmastoahdistuksesta talous- ja valuuttakriiseihin ovat pohjustaneet. Kasaria mehustellessamme voimme nostalgian kautta elää toteutumatonta tulevaisuutta. Tai jotain. En ole lukenut tarpeeksi kulttuurisosiologiaa voidakseni verifioida nämä mutupohjan fiilistelyt millään painavalla akateemikon sanalla.

Silti on tarpeellista myöntää, että kyllähän kasarin hyväntuulinen optimismi vetoaa. Robert Palmerin teryleenitakki ja solmio, Phil Collinsin pälvikalju, Whitney Houstonin hyperaktiivinen pompinta, alati muuttuva Madonna, Lionel Richien uskomattoman samettinen viihdesoul… Kaikki kertakaikkisen ylivertaista musiikkia! Sellaista, joka on voinut vain syntyä tällä vuosikymmenellä!

Toki se kaistale, joka vuosikymmenen popmusiikista kahden suuren popteollisuusvaltion listaykkösinä näyttäytyy, on valtavan kapea, eikä Reagan– tai Thatcher-katkeruutta niissä juuri näy. Tietenkin kattaus esittelee vain vuosikymmenen onnistujat. Kuitenkin sekaan on sattunut kaikkea hyvin omituista erikoistoimintaa Adam Antin avantgardepunkista Jive Bunnyn kaltaisiin huumoripaloihin, ja toisaalta myös melkoisen puulaakitason soulballadeihin, joiden esittäjistä ei sittemmin mitään kuultu. Rockisti minussa sanoisi, että tällainen villiys oli mahdollista vain kasarilla!

2

Twitter on minulle sosiaalisen median alustoista kenties vaikein. Tämä on varmasti vain tietyistä viestintäkanavista ulos kasvaneen setäluddiitin tympääntynyttä horinaa, mutta en erityisemmin saa mitään irti kyseisestä reaktiivisesta spedelingosta, jonka kaikki keskustelut näyttäytyvät turhan usein reaktiivisena oman twiittaajabrändinsä ehostamisena ja ennen kaikkea samanmielisille saarnaamisena. Näinhän asia on tietenkin kaikkien somekanavien suhteen, mutta Facebookissa omat jorinansa sentään voi säästää ulkopuolisten riepottelulta.

(Näin voi toki toimia Twitterissäkin, mutta riski tuntemattomien kanssa kinaamiseen lienee säännöstelystä huolimatta joka tapauksessa suurempi, jos sattuu hyväksymään seuraajikseen ties ketä nimimerkkihupailijoita.)

Vaan eipä siinä, silti tietyt hahmot alustalla ilahduttavat! Erityisesti ilahduin siitä tiedosta, että kansakunnan virallinen ihmettelijä ja jäyhä arjen absurdiuksien runoilija, Markus Kajo, on ollut kyseisellä alustalla aktiivinen jo pitkään. En ymmärrä, miksi sain kuulla asiasta vasta hiljattain.

Sisältö on niin sanotusti ”taattua Kajoa”, kertakaikkista pienuuden taidetta ja banaalienkin asioiden yleviksi pukemista. Esimerkiksi viimeisen parin vuorokauden aikana Kajo on fundeerannut muun muassa bassosoolojen säälittävyyttä vaikkapa piano- ja rumpusooloihin nähden, käkikellojen sielunelämää ja sitä, ettei Australiaan kannata muuttaa, koska siellä on Suomea enemmän silitysraudan kokoisia öttäisiä sekä UV-säteilyä.

Konkreettisena esimerkkinä Kajon lyömättömästä filosofiasta vielä seuraava twiitti päivämäärältä 6. huhtikuuta:

– 6 milj. vuotta lajinkehitystä. Ja silti sitä vetää leivänmuruja henkeensä, leikkaa kynnet liian lyhyeksi, puree kieleensä, juo Vissyä ”väärään kurkkuun”, pukee aluspaidan väärin päin niin että se kuristaa kurkkua, tai jättää sormet oven väliin. Aina on jotakin. Aina!!

3

Myönnän, että tunnen Toyah Willcoxin Toyah-nimellä tehdyn soolotuotannon selkeästi huonommin kuin hänen miehensä Robert Frippin elämäntyön progemammutti King Crimsonissa. Olen kuitenkin havainnut, että siinä missä Fripp on pyöreiden rilliensä takaa jurottava insinöörikitaristi, joka tarkkailee yhtyettään lavan oikean reunan varjoista kuin cowboy lehmihakaansa, ovat Willcoxin persoona sekä musiikki olleet aina runsaasti flambojantimpaa.

Nyt nämäkin riskiryhmää, jos nyt ei pelkästään edustavat, niin ainakin sitä lähestyvät starat ovat joutuneet linnouttautumaan ilmeisen hulppeaan kartanoonsa kulkutaudilta suojaan. Sen seurauksena Willcox on julkaissut artistisivullaan liudan hillittömiä videoita, joissa touhutaan puutarhassa, leikitään pörriäisiä ja twistataan Chubby Checkerin tahtiin – ja lähetetään toki terveisiä karanteenissa kärvistelevälle kansalle.

Videoissa ei sinällään ole mitään erityisen hersyvää, jollei niissä hassuttelisi juuri Robert Fripp. Mies, josta sana ”hassuttelu” on ollut erittäinkin terveen välimatkan päässä. Monet tuttavanikin ovat ääneen äimistelleet, miten aiemmin niin hillitty ja jäyhä progeukkeli nyt irrotteleekin, toki selkeän kömpelösti, mutta silti ihastuttavan vapautuneesti vaimonsa videoilla.

Kaikenlaista sitä näkee!

4

Jos tuntee punklauluntekijä Teemu Bergmania vähänkin tarkemmin, saattaa tietää, että mies on harras Alibin sekä Murha.info-sivuston lukija. Makaaberin kiehtova harrastus on realisoitunut karanteeniviihteeksi, jossa Bergman käy patsastelemassa tunnettujen ja vähemmän tunnettujen henkirikosten tapahtumapaikoilla ja kirjoittaa sattumuksista toteavaan ja neutraaliin, mutta silti vetoavaan sävyyn.

Bergman on toistaiseksi ennättänyt käydä läpi Bodomin kaltaisten klassikkotapausten lisäksi myös prätkäjengien välienselvittelyjen tapahtumapaikkoja sekä hyvinkin synkkiä ja traagisia tapauksia, kuten se vuoden 2011 murha, jossa pultsari poltettiin välienselvittelyn tuloksena bussipysäkille.

Tarinat ovat toistaiseksi nähtävissä vain Bergmanin Facebook-sivulla, mutta kuuleman mukaan kronikasta ollaan kokoamassa ainakin pienimuotoista zineä!

5

Karanteenielämähän on tietenkin aika yksitoikkoista, kun arki ei tunnu oikein soljuvan ja pientenkin ponnistusten suorittaminen on välillä työn takana. Viikonloput on sentään syytä pitää viikonloppuina, ja vaikka itse olen tässäkin tilanteessa huomannut olevani niiden onnellisten joukossa, joille alkoholinkäyttö pysyy melko hyvin lapasessa, on syytä todeta, että kyllä vain on gin tonicin nauttiminen karpaloilla sekä rosmariinilla perjantai-iltana suurinta luksusta, mitä elämä voi tällä hetkellä tarjota!

Mikael Mattila