Pukumiehet. Kuva: Netflix

1

Itäinen maakuntalehti Karjalainen julkaisee tätä nykyä ravintolakritiikkejä ja se on ihan mahtavaa kahdestakin syystä. Koska niitä kirjoittavat ammattilaiset osaavat kirjoittaa aika hyvin, on suunnattoman ilahduttavaa lukea tekstejä, joissa he kamppailevat pukeakseen sanoiksi jotain niin hienovaraista ja vaikeaa kuin esimerkiksi maku ja tunnelma. En lue tekstejä palvelujournalismina vaan sanataiteena ja sellaisena ne ovat olleet hienoja.

Toisekseen ravintolakritiikit ovat aloittaneet joensuulaisessa somessa taas yhden kierroksen keskustelua siitä, mikä on kritiikin tarkoitus ja mihin kritiikkiä tarvitaan. Moni tuntuu myös yllättyneen kriitikoiden ”rohkeudesta” eli siitä, että tekstit ovat tosiaan olleet kritiikkejä. Minä en yllättynyt vaan odotin ja edellytin sitä.

2

On aina samaan aikaan hienoa ja hiukan vaarallista, kun romaanin luettuaan tuntuu, että ymmärtää romaanin käsittelemästä aiheesta ja maailmasta enemmän kuin ennen romaanin lukemista. Se kertoo siitä, että kirjailija on vahva ja vaikuttava kertoja ja niin kirjailijan tietysti pitää ollakin. Samalla riskinä on ryhtyä lukemaan fiktiivistä taideteosta tietokirjana ja siinä on iso riski astua miinaan. Näinhän on tapahtunut vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian kohdalla, vaikka Linna esittää vain yhden, fiktiivisen näkökulman asiaan.

Minulle näin uhkasi sivu toisensa perään tapahtua syyskuun alussa ilmestyvän Olli Jalosen Stalker-vuodet-romaanin (Otava, 2022) kohdalla lukiessani ennakkokappaletta kritiikin kirjoittamista varten. Kerrassaan loistava romaani suomettumisen tunkkaisesta ilmapiiristä. Kerronta tuntuu melkein todelta. Jalonen on loistava kirjoittaja ja maalaa miljöön sekä ajankuvan upeasti.

3

Ei se ehkä oikeasti ole parasta juuri nyt tai ylipäätään koskaan, mutta kesän aikana olen jumahtanut katsomaan amerikkalaissarjaa Pukumiehet. Sarja rakentaa vetovoimansa häpeämättömän suoraviivaisesti kauniiden ihmisten, ylellisen miljöön, stereotypioiden ja karikatyyrien varaan. On suorastaan hämmästyttävää kuinka sumeilematta tätä tehdään.

Etenkin Rick Hoffmanin esittämä Louis Littin hahmo on niin ilmiselvästi Paha Juutalainen niiden aikojen tarinoista, jolloin antisemitismi oli yhteiskunnallisesti ihan ookoo. Tällä myös tietoisesti leikitellään, kun hahmo käy näyttelemässä Shakespearen Venetsian kauppiaiden Shylockia.

Lisäksi päähenkilönä on toki yli-ihmismäinen sankarihahmo, jolla on juuri sopivasti rakastettavia antisankarimaisia ominaisuuksia, mutta joka lopulta tekee oikein. On tämän nuori, superlahjakas oppipoika, jonka on ennemmin tai myöhemmin tehtävä isänmurha. On tarvittava määrä vahvoja naishahmoja ja erivärisiä hahmoja. Ja lopulta kyse on rakkaudesta, vaikka hahmot eivät sitä oikein tajuakaan ennen kuin on melkein liian myöhäistä.

Asianajajina henkilöt ovat niin tunteen vietävissä, että tosielämässä heidän firmansa olisi nurin heti, jos sitä olisi koskaan päässyt syntymäänkään. Mutta hyvää, sopivasti humoristista draamaa sillä tavalla saadaan tehtyä.

Pukumiehet Netflixissä.

4

Mökkien ja vanhojen talojen kirjahyllyistä löytyvät helmet ilahduttavat joskus valtavasti. Minulla on eräs vanha paikka, jossa harvemmin pääsee käymään ja aina siellä ollessani olen lukenut hyllystä napattua Veikko Vennamon kirjaa Kulissien takaa – elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa (Gummerus 1987). Jonkinlaisena vastavetona nykyajan hektisyydelle tuntui hyvältä lukea kirja pätkissä niin, että aikaa kului yli vuosi.

Melkoisella varmuudella voi todeta, että jos kirja ei siellä olisi sattumoisin osunut hyllystä käteen, en olisi sitä lukenut – ja kirjahan on aivan mahtava! En laittaisi päätäni pantiksi kaikkien faktojen suhteen, ja Vennamon tulkinta kaikista tapahtumista on, että hän on nuhteeton, virheetön ja jatkuvasti sorrettu sankari, joka pyyteettömästi yrittää pelastaa maailman, eikä kukaan ymmärrä. Mutta hän kertoo myös paljon hyvin kiinnostavaa ja kirjoittaa hyvin.

5

Ylen päätös palkata Nato-erikoistoimittaja on tärkeä journalistinen teko. Oikeastaanhan pitäisi varmaan olla Nato-erikoistoimitus, jossa olisi liuta väkeä, mutta ei meillä EU-toimituksiakaan ole näkynyt, EU-kirjeenvaihtaja vain.

Olipa Natosta ja Suomen Nato-jäsenyydestä mitä mieltä tahansa, niin Nato on iso, hähmäinen ja monimutkainen organisaatio, jossa käytetään suurta valtaa. Onneksi senkin seuraamiseen satsataan. Jos se jäisi vain silloin kun ehditään ja huvittaa -tyyppiseksi seurannaksi, olisi se tappio kaikille.

Hyvin outoa on se, että Natoa vastustavat näyttävät maalanneen tämän jonkinlaiseksi propagandaoperaatioksi jo ennen kuin Mika Hentunen on ehtinyt edes aloittaa tehtävässään. Minä veikkaan, että operaatio on enemmänkin journalistinen.

Pasi Huttunen
paspah[at]gmail.com
Twitter ja Instagram: @paspah

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua