Ida Lupino ja Robert Ryan Pettävällä pohjalla.

1

Kari Aronpuron Kootut runot (Palladium Kirjat, 2022) julkistettiin tiistaina 12.4.2022 Tampereen Kulttuuritalo Laikun Musiikkisalissa, joka on myös entinen valtuustosali. Paikalla olijat saivat todistaa 81-vuotiaan runoilijan innostuvan kertomaan menneestä.

On hieno, että jo vanhahtavaksi leimattu tapa koota runot yhteen teokseen (4-osaiseen) toteutui juuri Kari Aronpuron kohdalla. Hän on ollut vuosikymmenien ajan etuvartioasemassa eli avantgardistisessa suhteessa runouden kehitysvirtaan.

Nyt aikajärjestyksessä esitelty tuotanto on nähtävä taidesuuntausten uudelleenmuotoutumisena. Suomalaisessa runoudessa Aronpuro on kaikkien tyylisuuntien ja -kokeilujen isä.

Esikoisteoksessa Peltiset enkelit näkee monien myöhempien runokokeilujen alkioita. Ensimmäinen runoteksti alkaa:

”liikettä liikkeitä liitän liikkeeseen liittyneenä jalkojen säännöllistä painamista huurtuneeseen asfalttiin (polvet hieman koukussa) liikkeessä puut tasavälein”

Alku todistaa kirjan keskellä, Aivofilmissä Zodiac, esiin ponnahtavan moton tai reseptin: ”runo on havaitsemista”.

Jokainen runoteksti on verbaalinen avantgardistinen maalaus.

Samalla runoissa näkyy käyttäytymisen toteamisia. Siitä ovat merkkeinä otsake Graafisessa puutarhassa ja myös Tussipiirustus paperilla (Flucht vor sich). Osiossa on jakso runoja monikon kolmannessa persoonassa, tyyliin ”vihkivät kunniatohtoreita”.

Runossa Tableaux Delmas nro 16 on ”kaksilaivainen tavaratalo”, jonka sisältöä luetellaan. Mukana on kuvataiteeseen viittaa runo Pohjoinen Guernica.

Ylimalkaan Peltiset enkelit sisältää jo monia keskeisiä Aronpuron kirjoitusfilosofisia piirteitä: tulkintojen ja tekojälkien havaitsemissarjoja. Toisessa kokoelmassa Terveydeksi käytetään kalligrafiaa ja kuvitettua runoa.

Koottuja runoja voi lukea ihmetellen ennakoivia näkemyksiä, joita runoilija löysi semiotiikoilta 1980-luvulla. Aronpuro on ollut aina aikaansa edellä.

Semiotiikka ja kirjat ovat löytäneet hänet hieman jälkijättöisesti. Hänessä on ollut lukemansa käsitemaailmat jo oraalla sisäisesti runoteksteissä.

Poundissa hän luki jo Derridaa ja Enzensbergerissä Foucaultia.

Koottujen runojen osan I takakannessa on varoitus:

”Lukeminen saattaa aiheuttaa pyörremyrskyn asteikolla viisi.”

Runojensa syntytaustoista Aronpuro on kirjoittanut teoksessa Pyydettyä (ntamo, 2014).

Lue Kari Aronpuron haastattelu tästä.

2

Kokeellisista teksteistä kiinnostunut, niistä kirjoittanut ja niitä tuottanut Karri Kokko on tehnyt jälleen runokirjan. Sana sanasta (Lyhyttavara, 2022) on varovasti ja intiimisti hapuilemisessaan avoin, paradoksaaleja hakeva, kiintoisa pikku teos.

Lähellä japanilaista vähäeleistä kirjoitustapaa Kokko luo usein kaksijakoisia kuvia, jotka assosioituessaan ja leikkautuessaan synnyttävät uudenlaisia mielikuvapintoja.

Runotekstien pelkistetty tilakeskeisyys luo vaikuttavuutta. Yksinkertaisin keinoin luodaan tunneilmastoa:

”Hän on täällä.
minä olen siellä.

Pronominien paikallissijat jakavat tekstien aluetta: tässä, tuolla, siinä, siellä. Tämä asettautuminen kieleen luo läsnäoloa, sillä menneitä ja tulevia ei juuri näy. Muistot ja unelmat eivät kuulu Kokon runoilijalaatuun.

Kirjan kokeellisuus on pidättyväisyyttä, sen tunteet rivivälisiä ja kuiskauksien kaltaisia.

Kun kirjoittaja ei yritä tietää mitään, on hän tila-avaruuden edessä ja osittain ajankulun kourissa. Sanat täyttävät tilan:

”Mihin laittaisin käteni
läpi tunkevat sanat sanoista

ei paikkaa huoneessa
tai vuoteessa.”

Kaikki on tulkintaa, jokainen ”uusi ilmestys” joutuu koeteltavaksi.

Kyseessä on ”aineen iloinen leikki”, jonka jakautuminen sanoiksi on tarpeetonta. Fysikaalinen totuus on valoa ja ”väri menee silmästä”.

Kuin abstraktissa maalauksessa ”katkenneiden viivojen sekasorto” ”ei selitä mitään/ vaatii tulla selitetyksi”.

Kokon tila on kaaos, joka ei ole kaaos, koska se ajautuu tulkittavaksi:

”sama sinä loputtomasti siellä
mistä nimet kysymättä tulevat”

Kokija epäilee, ettei pääse ulos kielestä.

Monessa kohtaa tulee mieleen saman tekijän Käsialoja (Poesia, 2020):

”Me teemme viivoja näkemällä
vedämme niitä perässä tai työnnämme edellä

tästä jää tämä jälki

tämän näköinen ja tältä se kuulostaa”

Monien paradoksien tulos on: ”mikään ei muutu/ kaikki muuttuu”.

Todettuaan, että todellisuus ei tarvitse häntä, kirjoittaja päätyy panteistiseen moraliteettiin:

”Olla peloton ja silmät auki
ja päästää asiat lävitseen

olematta itse asia

saapua kerta toisensa jälkeen lähtöpaikkaansa
ja olla laulu tai sade leivän korvikkeeksi”

Sana sanasta on aistien tinkimätön voitto kuvitelmista.

3

”Elokuva on yhtä kuin Nicholas Ray.”

Tämä lause on jäänyt mieleeni 1960-luvun Filmihullun lukuvuosiltani. Se on sitaatti Jean-Luc Godardin arvostelusta elokuvasta Bitter Victory (Katkera voitto) vuodelta 1957, ohjaus Nicholas Ray.

Ranskalaisen uuden aallon nousevat ohjaajat ihailivat joitakin Hollywoodiin siirtyneitä ohjaajia auteureina. Nicholas Ray oli kärkipäässä heidän kirjoittelussaan.

Rayn suosituimmat elokuvat ovat Nuori kapinallinen ja Johnny Guitar.

Niiden lisäksi hän ohjasi muitakin hienoja teoksia, kuten They Live by Night (He elävät öisin, 1949), joka on selkeästi Bonnie and Clyden esielokuva. Lisäksi on In a Lonely Place (Hermot pinnalla, 1950), jossa Humphrey Bogart tekee yhden erikoisimmista ja parhaista rooleistaan neuroottisena toimittajana.

Muita Rayn merkittäviä leffoja ovat Godardin ylistämä Katkera voitto sekä vuonna 1952 valmistunut On Dangerous Ground (Pettävällä pohjalla, 1951), joka näytettiin maanantaina Tampereen Niagarassa elokuvakerhon näytäntönä.

Kaikissa Rayn elokuvissa on keskeisenä teemana erillistyminen. Yhteiskunnan rakenteen yksinäisyyteen ajamat yksilöt kuvataan hauraina kapinallisina. Pettävällä pohjalla -elokuvan päähenkilönä on poliisi, joka elää kovaksikeitettyä maailmaa, vihaa lainrikkojia silmittömästi eikä voi pitää väkivaltaisuuttaan kurissa.

Robert Ryanin tulkitsema Jim Wilson ajautuu murtumispisteeseen jouduttuaan vuoristoon selvittämään erikoista seksuaalirikosta. Tapausten myötä Wilsonin maailma kääntyy päälaelleen ja hän joutuu näkemään oman väkivaltaisuutensa ulkopuolellaan. Sokean Maryn (Ida Lupino) kohtaaminen aiheuttaa poliisissa myllerryksen, joka on kuvattu ilman näyttelijän psyyken dramatiikkaa.

Näin Pettävällä pohjalla on peili, johon katsominen saa katsojan toivottavasti tajuamaan jotain yhteiskunnan eristävästä valtarakenteesta ja ihmisten keskinäisistä vuorovaikutussuhteista.

4

Tamperelainen kirjailija Seppo Järvinen mieltyi Intiaan jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Maasta on tullut kirjailijalle toinen kotimaa, ja nyt julkaistu teos Repliikkejä kuiskaajankopista (Kyläpääsky, 2022) sisältää Järvisen Intian runot vuosilta 1988–2021.

Heti alkuun on todettava, että Seppo Järvinen ei ole mikään intialaiseen kulttuuriin hurahtanut pyhiinvaeltaja. Hän on kriittisin ja ihmettelevin silmin toisenlaista elämäntapaa seuraava kokija. Se, että tekstit ovat näin pitkältä aikaväliltä, kuvaa kuitenkin tekijän myönteistä halua ymmärtää vierasta kulttuuria sekä sitä, että hän on saanut jotain ratkaisevaa matkoiltaan vieraassa maassa.

Runotekstejä lukiessa joutuu intialaisen elämän ympäröimäksi, mutta yllättäen vielä enemmän hyönteisten kuin ihmisten. Riikinkukkoperhosen kauneus mykistää. Apinat varastavat matkalaisten eväitä, pippurinkorjaaja huojuu kymmenen metrin korkeudessa tornisteri (iso reppu) selässään.

Todellisinta on maisema: luonnon, meren, viidakon ja vuorten viisaus katsoo järkkymättä katoavaisuutta ja ihmisen lyhyttä aikaa. Sarja Valo tanssii viidakossa on luonnon ylivoiman ja apinajumala Hanumin juhlaa, kuun nauraessa.

Paimen on yksinäisyyteen vetäytynyt sadhu: ”metsän hiljaisuus on täynnä jumalten viestejä”.

Horisonttiviivaa ei kukaan omista.

”viisas ei sanoja ääneen lausu
kuulet delfiinien laulun”

Runouskin on tyhjää tapahtumisen mysteerisen virran äärellä. Hiekkaan kirjoitettu runo huuhtoutuu hetimiten pois.

Intiaa ei voi määritellä:

”tämä maa ei ole
paratiisi tai helvetti tai absurdi alkukoti”

Järvinen pyrkiikin välittämään koetun Intian, myös ilmastoituine liikkeineen ja meluisine liikenneympyröineen, vaikka vaeltaakin yleensä hiljaisissa paikoissa, usein kohti vuorta.

Pikemmin kuin pelastus Intia on katastrofi, mutta selkeä sellainen. Olisiko täällä löydettävissä Eeva-Liisa Mannerin ”maaginen järjestys” vastapainoksi ihmisen loogiselle järjestykselle?

”Osta hedelmämälli” ja sen jälkeen suunnista kojulle juomaan jumalaista litkua, joka on kardemummaa, maitoa ja chiliä.

Maasta löytyy myös ”itämaan ovelia taivaanlukijoita” käsi ojossa. Mutta runoilija ei pysähdy vaan löytää rakkauden kiviin:

”Kivellä on kiven kieli, tulkitsematon”

Mitä elämä on? Se on ohikiitävää etsimistä, kadottamista ja löytämistä. Se on ”vuoren mykkä hiljaisuus” ja ”unen valtameri”.

”Niin sana häviää
kallion kertomuksella
ei ole loppua kuten ei erakkorastaan
laululla serafin arvoista kuulijaa”

Kuiskaukset tavoittavat kristillisiäkin korvia, myös englanniksi.

Seppo Järvisen kirja on pyhä kokemus suuren maan humisevasta merkillisyydestä ja luonnon pyhyydestä.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua