Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Jussi Kareinen on ryhtynyt koronan vuoksi juoksemaan – ja kuuntelemaan juostessaan audiotallenteita.
Harrastan joukkueurheilua. Koronan vuoksi se ei nyt ole mahdollista, siksipä juoksen. Juostessa kuuntelen audiotallenteita. Ja kun liha on vahva, niin mieli on kirkas.
1
Matalasykkeinen 60-minuuttinen aloitetaan Susanna Vainiolan Popradiolla. Toimitetut musiikkiohjelmat ovat nykyään harvinaista herkkua radioaalloilla. Äänialoilla valtavirtaa on soittolistahuttu, jossa biisien välistä aikaa täyttävät jonninjoutavat wannabe-juontajat.
Susanna on toista maata. Hän on oivaltanut, että radio on nimenomaan tarinan kerronnan väline. Popradio? Ajatuksella valittuja biisejä ja niitä taustoittavia kuulokuvia, joita usein yhdistää jokin lähetykseen valittu väljä teema, josta eksytään joskus ah, niin ihanille sivupoluille.
Popradio sunnuntaisin kello 11 Yle Radio Suomessa. Jaksot Yle Areenassa vuoden ajan.
2
Keskisykkeinen 30-minuuttinen onnistuu parhaiten Helsingin Sanomien Musta Laatikko -tallenteita kuunnellessa. Hesarin tutkivan journalismin lippulaivaksi kohonneet live-esitykset ovat nyt kaikki saatavilla lehden digitilaajille.
Musta laatikko on nerokas konsepti. Toimittajien tarinat ovat kuin suoraan Aristoteleen Runousopista, jossa kuulijoille esitellään alkutilanne, konfliktiin päätyminen ja ratkaisu. Esitysten intensiteetti on jotain aivan poikkeuksellista.
Tähän podcastpuolituntiseen mahtuu mainiosti Minna Passin ja Susanna Reinbothin juttu Jari Aarniosta sekä Paavo Teittisen tarina viennin edistämisestä, molemmat vuodelta 2016. Erityisesti tuo Aarnio-juttu saa arvoisensa kehyksen, semminkin kun tiedämme miten lopulta kävi.
Kokoelma vuosien 2016–2019 Musta laatikko -esityksistä on saatavilla aina yksi esitys per viikko seuraavan neljän viikon ajan.
3
Kovasykkeiseen intervalliharjoitukseen (20 sekuntia niin kovaa kuin pystyt, jonka jälkeen 5–6 minuuttia kevyttä hölkkää) on tarjolla Karanteenimonologeja. Karanteeni on sarjassa sekä aihe että muoto. Koko ohjelma on tehty etätöinä, ilman yhtäkään live-tapaamista. Monologien käsikirjoitukset on tilattu suomalaisilta näytelmäkirjailijoilta ja käsikirjoittajilta, jotka ovat menettäneet tuloja koronavirusepidemian takia, ja näyttelijät ovat äänittäneet monologit omilla puhelimillaan.
Kymmenen monologin kokoelma on hilpeä kokoelma tuokiokuvia ja tilanteita siitä, mitä poikkeustilanne meissä saa aikaan. Pientä miinusta tosin teostietojen puutteellisuudesta yksittäisten monologien kohdalla.
4
Keskisykkeinen 61 minuuttia ja Aamulehden livepubistream tai -tallenne on täydellinen yhdistelmä. Visan pelkistetty visuaalinen ilme, jossa visanvetäjä Jere Seppänen istuu yksin Gastropub Sohossa kelmeän varjolampun alla, on kuin suoraan ruotsalaisen Roy Andersonin elokuvista.
Muistattehan ne? Niissä kamera ei juuri liiku ja ihmiset ovat masentuneita ja epätoivoisia. Siksi tämäkin sopii paremmin audioksi.
Sitä paitsi juoksun ja visan rauhallinen tempo auttaa aivoja saamaan paremmin happea. Löydän kuin löydänkin oikean vastauksen kimuranttiin kysymykseen siitä, millä vuosisadalla maapallon väkiluku ylitti ensimmäisen kerran miljardin rajan.
Oikea vastaus: 1800-luvulla.
5
Ja viidentenä päivänä hän lepäsi ja katsoi televisiosta loput viisi jaksoa erinomaisen ranskalaisen Le Bureau – vakoojaverkosto -sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta. Èric Rochantin luoma sarja on erittäin tiivistunnelmainen, vähäeleisyydessään silti vangitseva tarina vainoharhaisuudesta ja jatkuvasta epäluulosta.
Pääroolissa Mathieu Kassovitz on erinomainen. Muistan vielä hänen läpimurtoelokuvansa Viha (1995). Nyt tuntuu, että kuvaus Pariisin lähiöiden väkivallasta ja rasismista oli vähintään kymmenen vuotta aikaansa edellä.
Le Bureau Yle Areenalla.
Jussi Kareinen