Kuva: Kimmo Ylönen

1

Kesällä 1914 moni uskoi, että parasta juuri nyt olisi sota. Se räjäyttäisi vanhan, velton, ihanteensa kadottaneen maailman uuteen kukoistukseen. Sodan puhdistava tuli polttaisi pois heikot aatteet ja ehkä myös heikon ihmisaineksen. Sen piti olla suuri seikkailu ja sen piti olla jouluksi seikkailtu.

Kuten tunnettua, sota muutti muotoaan. Uljaat rynnäköt kaatuivat konekiväärien tuleen ja tykistö jauhoi juoksuhautoihin juuttuneet miehet maaksi. Massamurha venyi viidennelle vuodelle. Aseleposopimus allekirjoitettiin 11.11.1918.

Ranskalainen historioitsija Jeanne-Pierre Verney on kirjoittanut hienon, tiiviin esityksen sodan kulusta. Vuosi kerrallaan etenevä teksti löytyy liitteenä Jacques Tardin upeasta sarjakuvateoksesta Kirottu sota! (Jalava, 2014; suom. Heikki Kaukoranta).

Piirros: Jacques Tardi

2

Ruotsalainen historioitsija Peter Englund kirjoittaa teoksessaan Sodan kauneus ja kauheus (WSOY, 2009; suom. Seppo Hyrkäs) puhtaaksi 19 ihmisen sotamuistot. Englund vakuuttaa, ettei kirjassa ole mitään keksittyä. Kaikki kertojat saksalaisesta koulutytöstä Yhdysvaltojen armeijassa palvelleeseen kenttäkirurgiin ovat todellisia.

Hillittömäksi hullaantuneen rihmaston lailla levinnyt sota veti mukaan ihmisiä maailman kaikilta kolkilta. Australialainen nainen päätyi ajamaan ambulanssia Serbian armeijan palveluksessa. Mies Etelä-Amerikassa koki asiakseen astua osmanien armeijaan. Kirjan suomalaisessa laitoksessa seurataan myös Venäjän sotavoimissa palvelleen suomenruotsalaisen upseerin vaiheita.

215 lyhyestä luvusta sommiteltu ja kronologisesti etenevä mosaiikki muodostaa kollektiivisen sotapäiväkirjan. Se tavoittaa tunnelmat, jotka vaihtuivat riemusta pettymykseen ja kauhusta turtumukseen, kun sodan mylly vuodesta toiseen jauhoi raatoja ja raunioita. Englund kirjoittaa taitavan kaunokirjailijan otteella, unohtamatta kuitenkaan historiantutkimuksen vaatimuksia. Koskettava teos on myös tiedon sarjatulta. Kirjassa soditaan paitsi kuuluisalla länsirintamalla, myös Balkanilla, Alpeilla, Itä-Afrikassa, Lähi-Idässä ja tietysti Gazassa.

3

Yhdysvaltalaisen veteraanin William Marchin jo vuonna 1933 ilmestynyt esikoisteos Komppania K (Viestintä Tarmio, 2014; suom. Janne Tarmio) antaa äänen peräti 113 miehelle.

Kertojat ovat vuonna 1917 sotaan liittyneen Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaita. Kirjan aikajänne venyy sotaa edeltäneestä koulutusvaiheesta kotiinpaluuseen ja sodan jälkeiseen aikaan. Marchin omaan yksikköön perustuva kuvitteellinen ”komppania K” kohtaa sodan raakuuden laimentamattomana. Järjestelmällisen tappamisen lisäksi tapahtuu murhia. Yksi murhaa itsensä, toinen oman esimiehen ja joukolla murhataan vankeja.

Kirjan luvut muodostavat aikajärjestyksessä etenevän ketjun ja punoutuvat yhteen toinen toistaan kommentoiden. March antaa monen miehen jatkaa tarinaa vielä tuonen rajan takaa. Kuolevat kertovat kokemastaan, siitä hetkestä, kun osuma tulee, kun pistin lävistää vatsan tai päätä hakataan kiväärin perällä.

Piirros: Caanan White

4

Yhdysvaltalainen käsikirjoittaja Max Brooks ja piirtäjä Caanan White syventyvät sarjakuvakirjassaan 369. jalkaväkirykmentin vaiheisiin. Saksalaiset vastustajat antoivat mustaihoisista muodostetulle yksikölle nimen, joka on myös kirjan kannessa, The Harlem Hellfighters (Duckworth Overlook, 2015)

Rykmentin taivalta seurataan New Yorkissa järjestetystä kutsuntatilaisuudesta koulutusleireille, joilla miehet saivat univormut kauan valkoisten aseveljien jälkeen. Kiväärin käsittelyä he harjoittelivat luudat käsissään. Läpirasistiset asevoimat antoivat käskyn olla vastaamatta millään tavalla, kun naapurikaupungin punaniskat kävivät värillisten sotilaiden kimppuun sanoin, nyrkein ja potkuin.

Syrjintä seilasi mukana valtameren yli. Rykmentti pantiin lastaamaan laivoja. Aseena oli taas luuta. Kuukausia myöhemmin miehet vietiin rintamalle, Ranskan armeijaan liitettynä. Oman lipun alle rykmentti hyväksyttiin vasta, kun tarvittiin ”vapaaehtoisia” suojaamaan vetäytyviä joukkoja. Lopulta yksikkö palveli kauemmin taistelutehtävissä kuin mikään toinen Yhdysvalloista Eurooppaan tuotu. Se ei perääntynyt metriäkään eikä yhtäkään miehistä saatu vangiksi.

Valkoisen miehen sodasta veteraanit palasivat valkoisen miehen Amerikkaan. Manhattanilta paraatimarssittiin konfettisateessa takaisin rotuerottelun arkeen. Sotamies Henry Johnson oli ensimmäinen amerikkalainen, jolle Ranska myönsi Croix de Cuerre -kunniamerkin.Yhdysvallat antoi ansiomitalin 74 vuotta miehen kuoleman jälkeen.

Piirros: Joe Sacco

5

Joka vuosi 25. huhtikuuta Australiassa ja Uudessa-Seelannissa muistetaan Brittiläisen imperiumin kaukaisemmista kolkista sotaan laivattuja ANZAC-joukkoja, jotka tuolla päivämäärällä laskivat maihin osmanien hallitsemassa Gallipolissa Turkin rannikolla.

Kaukana toisessa ajassa ja paikassa käyty sota kiehtoi Melbournessa koulua käynyttä Joe Saccoa. Amerikkaan asettunut ei-fiktiivisen sarjakuvan suuriin nimiin kuuluva Sacco on töissään käsitellyt muun muassa Palestiinan tilannetta ja Jugoslavian hajoamissotia. Ensimmäiseen maailmansotaan hän ei katsonut aiheelliseksi tarttua, koska edellä mainittu Jacques Tardi oli jo tehnyt sen niin hyvin. Aihe ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, ja Sacco päätyi lopulta työstämään kämppikselle kännissä heitettyä ideaa.

The Great War (Norton, 2013) on pahvikansien väliin taiteltu 7,3 metriä leveä piirretty panoraama. Se kuvaa Sommen taistelun ensimmäisen päivän kulkua 1. heinäkuuta 1917. Vasemmassa laidassa nähdään kenraali Haig joka-aamuisella neljän minuutin kävelyllään Châteae de Beaurepairen pihalla. Auki taitellun kuvan oikeassa laidassa ahertavat joukkohautoja kaivavat sotilaat. Siinä välissä terävä musta viiva kuvaa valkoiselle paperille kymmeniä tuhansia ihmishenkiä maksaneen hyökkäyksen. Sanoja ei ole. Pakkauksesta löytyy Adam Hochschildin essee aiheesta.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua