1

Kööpenhaminaa voidaan pitää Pohjoismaiden ja jopa Euroopan jazzin pääkaupunkina. Heinäkuisella Copenhagen Jazz Festivalilla on erittäin pitkät perinteet. Sama organisaatio järjestää toistasataa konserttia vuoden aikana sekä lähes koko helmikuun kestävän Vinterjazzin (6.–29.2.), jota on soitettu nyt 20 kertaa.

Vinterjazzin jokaisena festivaalipäivänä on lukuisia konsertteja ympäri kaupunkia ja jopa muissa kaupungeissa. Kolmen viikon aikana kuullaan noin 600 konserttia 150:ssä hyvinkin erilaisessa tapahtumapaikassa. Lisäksi kaupunki on täynnä baareja ja ravintoloita, joissa taustalla soi pehmeä jazz.

Niiden muutaman päivän aikana, jotka vietin Kööpenhaminassa, osui tielleni kaksi mainioita konserttia: tanskalaisen Ok Nok… Kongon sekä amerikkalaisen Kendrick Scott Oraclen keikat.

Yli neljännesvuosisadan tauon jälkeen saksofonisti Thomas Agergaard tanskalaisine soittajakollegoineen on elvyttänyt Ok Nok… Kongo -bändinsä, joka soittaa modernisti ja on samalla jazzin eri tyylilajien sulatusuuni. Saimme kokea mielenkiintoisen musiikillisen matkan, mihin vaikuttanee se, että muusikkouden lisäksi Agergaard on taidemaalari ja ottaa taiteesta vaikutteita.

Suomessakin vieraillut yhdysvaltalaisrumpali Kendrick Scott saa inspiraatioita kaikesta, mitä hän kokee. Syntyy musiikkia, jossa on tunnetta ja oivalluskykyä. Hänen bändinsä soitti legendaarisen Jazzhus Montmartren lavalla kekseliäästi melodista musiikkia. Kahden setin konsertti oli intensiivinen ja kaikin puolin mukava kokemus.

Jazzin kuulemiselta ei voinut välttyä oikeastaan missään. Piipahdus Byens Bodega -nimisessä baarissa teki vaikutuksen, kun Wayne Shorterin levy soi sisääntulomusiikkina. Baarimikko Claus Bjerre Pepersen kertoi soittavansa jazzia aina, kun paikalla on vähän väkeä. Hän kyselikin, pitäisikö vaihtaa popimpaan. No ei totisesti!

Oli kiva istahtaa taidemuseokierroksen jälkeen hetkeksi kuuntelemaan miellyttävää levymusiikkia, eikä haitannut, että tässä baarissa – kuten monessa muussa baarissa Kööpenhaminassa – saa tupakoida.

Claus Bjerre Pepersen soittaa jazzia baariyleisölle.

2

Berliinissä järjestetään vuosittain yksi Euroopan tärkeimmistä elokuvafestivaaleista Cannesin ja Venetsian rinnalla. Helmikuinen Berlinale-festivaali (20.2.–1.3.) tuo kaupunkiin elokuva-alan ammattilaisia elokuvantekijöistä suuriin tähtiin. Lehdistö on sankoin joukoin paikalla. Myös suuri yleisö osallistuu näytöksiin, ja lipunmyyntipisteillä jonot kiemurtelevat aamusta iltaan.

Kymmenpäiväinen festivaali järjestetään nyt 70. kerran. Hyvin järjestetyn tapahtuman pääpaikka on Potsdamer Platz, jossa isot multiplex-elokuvateatterit sijaitsevat. Lähitienoo puistoineen ja katuineen on komeasti valaistu antaen juhlavan tunnelman kaupunkikuvaan.

Isoilta näytöiltä kansa saa seurata lehdistötilaisuuksia, joissa tekijät kertovat elokuvistaan. Gaalanäytökset kokoavat yleisöä kameroineen kuvaamaan punaisella matolla pyörähteleviä tähtiä.

Suomalaiset elokuvat ovat näkyneet Berlinalen ohjelmistossa vuosien aikana. Festivaalin lempiohjaajia ovat olleet erityisesti 1990-luvulla Kaurismäen veljekset Aki ja Mika.

Suomalaisia nähdään Berliinissä tänäkin vuonna, joskaan Kultainen Karhu -palkintoa ei olla tavoittelemassa. Ohjaaja Dome Karukoski on valittu European Film Promotionin juryyn, joka on valinnut kymmenen nousevaa eurooppalaista näyttelijälahjakkuutta. Näyttelijät esitellään omassa tapahtumassaan. Suomesta ovat nousseet tätä kautta kansainväliseen tietoisuuteen muun muassa Irina Björklund, Samuli Vauramo, Laura Birn ja Emmi Parviainen.

Jonna Kinan kokeellinen lyhytelokuva Akiya on valittu Berlinalen elokuvajuhlien Forum Expanded -sarjaan.

Suomalainen elokuvasäveltäjä Panu Aaltio on ehdolla HARPA Nordic Film Composers Award -palkinnon saajaksi. Voittaja julkaistaan pohjoismaisten elokuva- ja mediamusiikkisäveltäjien seminaarin ja verkostoitumispäivän Nordic Film Music Daysin yhteydessä.

Ammattilaisille suunnatussa Marketissa suomalainen elokuva on perinteisesti hyvin esillä. Suomen elokuvasäätiön edustajien tehtävä Berliinissä ja muilla kansainvälisillä festivaaleilla on toimia suomalaisten elokuvien linkkinä maailmalle. Kyseessä on kulttuurivienti, jonka tuloksena on tehdä suomalainen elokuva tunnetuksi. Säätiössä pyritään löytämään elokuville parhaat esitysympäristöt. Festivaalijärjestäjille ja ostajille suositellaan heidän profiiliinsa sopivia elokuvia.

Berliini punainen matto odottaa.

3

Tammi-helmikuun vaihteessa katsottiin 17. kerran dokumenttielokuvia Helsingin DocPoint-elokuvafestivaalilla. Toinen toistaan vaikuttavammat elokuvat kiinnostivat myös yleisöä; syntyi kaikkien aikojen yleisöennätys, kun seitsemän päivän aikana kirjattiin 32 000 kävijää.

Itseäni kosketti ruotsalaisen Anneli Kusfältin henkilökohtainen elokuva Se tapahtui Inkerinmaalla (Det hände i Ingermanland 2019). Elokuva kertoo Kusfältin isän ja hänen perheensä kohtalosta ja samalla inkeriläisen kansan unohtuneista vaiheista.

Ennen kuin toinen maailmansota syttyi Stalinin vainot ulottuivat Inkerinmaalle, jonka kansaa oli pakkosiirretty Siperiaan maatalouden kollektivisoinnin seurauksena. Kun sota alkoi, kymmenet tuhannet inkeriläiset pakenivat kotiseudultaan. Suomi auttoi evakuoinnissa. Kun sota päättyi, Suomi luovutti inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Suurin osa heistä ei päässyt koskaan kotiin. Sen sijaan noin 5 000 inkeriläistä onnistui lähtemään Ruotsiin. Yksi näistä oli Kusfältin isä, joka oli tuolloin pikkupoika.

Kusfält on dokumentoinut inkeriläisten kohtaloja, joita kertovat hänen isänsä lisäksi muutamat muut kohtalotoverit.

Inkeriläisten tarina muistuttaa jonkin verran Suomen karjalaisten kohtaloa: ankaraa evakkomatkaa kohti tuntematonta, kaipuuta kotiin, jonne ei enää päästy, sopeutumista uudenlaiseen ympäristöön ja ihmisiin, oman kielen unohtamisen…

Koska minulla on puoliksi karjalaiset juuret ja olen kuullut koko ikäni karjalaisten tarinoita, koen inkeriläiset ja heidän kielensä poikkeuksellisen läheisiksi.

Dokumentaristi Anneli Kusfält esitteli elokuvansa DocPointissa.

4

Mikä on mukavampaa matkustelua kuin hypätä junan kyytiin? Matka-ajat ovat vuosien varrella lyhentyneet ja hinnat laskeneet. Junassa kuluu aika nopeasti ja mukavasti. Ravintolassa saa tuhdin aamiaisen tai kohtuuhintaisen ruoka-annoksen. Päivän uutisiin voi keskittyä, olipa luettavana paperinen lehti tai digitaalinen sovellus.

Moni tekee töitä junamatkalla. Tätä juttua kirjoittaessani istun junan työskentelyhytissä kumppaneina omiin töihinsä keskittyneet kanssamatkustajat. Kukaan ei juttele.

Olen matkalla Helsingistä Seinäjoelle. Matka-aika on yhteensä 2 tuntia ja 41 minuuttia. Autolla ajaen matka veisi lähes 5 tunnissa. Tampereella katson kelloa todetakseni, että matka-aikaa on jäljellä vielä 65 minuuttia. Tuon matkan tekisin autolla noin 2,5 tunnissa. Ei kiitos. Valinta on helppo tehdä, ja luontoakin säästyy.

5

Matkustaessani Helsinki-Vantaan kentältä saavun sinne nykyään junalla. Kentän juna-asemalle on mukava saapua: on hieman kuvataidetta ja on myös suomalaismuusikoiden omaperäistä äänimaisemaa.

Saksofonisti Tapani Rinne ja multi-instrumentalisti Teho Majamäki menivät aikoinaan rakenteilla olevan kehäradan tunneleihin tavoittelemaan äänimaisemaa, jollaista ei muualla olisi. He ovat ennenkin soittaneet kummallisissa paikoissa, muun muassa intialaisessa temppelissä.

Vantaan kehäradan onkaloissa Rinne ja Majamäki kehittivät ja tallensivat alitajuntaa riemastuttavan ambient-tyylisen ääniteoksen, joka nyt soi lentokentän rautatieasemalla. Musiikin pitäisi soida myös Aviapoliksen ja Kivistön asemilla, mutta onko näin, sitä en ole päässyt toteamaan.

Marita Nyrhinen, teksti ja kuvat