Teollisuusmuseossa järjestetään myös lastenkierroksia. Kuva: Työväenmuseo Werstas

1

Marraskuu. Vihattu ja parjattu, mutta myös rakastettu. Olen aina ollut marraskuun ystävä. Myöhäissyksyn väreissä on jotain aivan ainutlaatuista. Ruskan väriloiston pudottua siirrymme harmaiden, ruskeiden, tummien vihreiden ja muiden ”likaisten” sävyjen maailmaan. On tietenkin myös pimeyttä ja mustaa ennen kuin tulee kimmeltäviä vaaleita harmaan sävyjä ja lopulta valkoista.

Myöhäissyksyn luontoretkillä metsät näyttävät riisutuilta harmaan ja ruskean väriharjoitelmilta. Metsät paljastavat luustonsa. Marraskuun hämärässä valossa havupuiden vihreys on kuin metallisen harson peittämää, painavaa. Vain myöhään syksyllä on sellaista vihreää. Ruskea tulee esiin upeana kirjona niin puiden runkoina ja oksistoina kuin kuolleiden tai talvehtimaan siirtyneiden alempien kerrosten kukkien, heinien ja varpujen varsinakin. Koivujen valkoinen on riisuttua, kahisevan kylmää.

Sitten tulevat pakkaset. Kimmeltävä vaalean harmaa kuura, joka kristallisoi ja kuorruttaa kaikki myöhäissyksyn värit. Silloin tällöin hetken viivähtävät auringonsäteet herättävät hurmaavia sävyjä kiteiden uumenista. Myöhäisen marraskuun pimeä ja musta paljastavat aika ajoin yhden kauneimmista valon ja pimeyden näytelmistä – taivaankannen marrastähdet! Oi, ystäväni marraskuu.

2

Marrasteemaista raskautta ja värien kirjoa löytyy myös Työväenmuseo Werstaan Teollisuusmuseosta. Kerkesin viimein hiljattain katsastamaan jo kesäkuussa avatun 200-vuotisen tamperelaisen teollisuuden näyttelytarinan.

Tampere – Suomen Manchester. Sanonta on jo kohta parisataa vuotta vanha. Englannin Manchesterista alkanut teollisen vallankumouksen voittokulku synnytti useita pikku-Manchestereita muualle Eurooppaan. Niin myös Tampereelle. Tammerkosken vuolaat virrat tarjosivat voimaa ja vuoteen 1905 voimassa olleet vapaakaupunkioikeudet taloudellisia edellytyksiä.

Näyttelyn esineistö on runsasta ja sykähdyttävää. Sydän läikähti muun muassa Frenckellin vanhan ruokakellon kohdalla. Ruokatunnit ilmoitettiin kellolla maatyökulttuurista tutun vellikellon tapaan. Tällöin portinvartija päästi tutut lapset ja vaimot viemään ruokaa työntekijöille. Hieman tirautin nostalgiakyyneleitä myös Sarviksen muovituotteiden äärellä.

Näyttelysalin ikkunasyvennysten printit eurooppalaisesta aikalaistaiteesta sitovat Tampereen teollisuuselämän kiinnostavasti kansainväliseen kulttuurihistoriaan. Video- ja kuvamateriaalia löytyy kattavasti eri tehtaiden vaiheista. Mielenkiintoista materiaalia löytyy myös muun muassa työväen yhdistystoiminnan alkutaipaleilta ja työturvallisuuden kehityksestä.

Näyttely etenee runsaudestaan huolimatta selkeästi ja johdonmukaisesti. Teollisuuden vaiheiden rinnalla voi tutustua tehdaskaupungin ihmisten elämään, arjen iloihin ja suruihin. Perheen pienimmät voivat etsiä näyttelyn seitsemän hiirenkoloa, joissa pienet hiiret elävät kaupungin arkea eri aikoina. Historiallinen katsaus päättyy arvokkaasti 2020-luvun panoraamakuvauksiin muun muassa Pyynikin käsityöläispanimon ja UPM Raflatacin tehdasarjesta.

3

Marraskuussa maistuu metalli. Maistuu toki muinakin aikoina, mutta marrastumma tuntuu nostavan enemmän raskaampaa musiikkia kuunteluun. Löysin vasta hiljattain Oranssi Pazuzu -yhtyeen ystäväni vinkistä. Yhtye on metallipuolella ehdottomasti kiinnostavimpia kotimaisia kokoonpanoja viime vuosilta.

Niin, onko Oranssi Pazuzu metallia? Vaikea sanoa. Yhtye rikkoo vastustamattomasti kaikkia mahdollisia genrerajoja. Soundit ovat raskaita. Juho ”Jun-His” Vanhasen kurkkulaulumainen vokalisointi liikuskelee black metalin rajamailla. Tuoreimman levyn Mestarin kynsi (2020) materiaali on kiinnostavalla tavalla abstrakteja ratkaisuja sisältävää psykedeliaa. Tai jotain sellaista. Vaikea sanoa.

Oranssi Pazuzu kolahti laakista todella lujaa! Siinä missä yhtye rinnastuu laajaan metallikirjoon, kuulen yhtyeen kappaleissa myös monia vanhoja vaihtoehto- ja taiderock-suosikkejani, kuten Sonic Youthia, Radioheadia tai Toolia. Toisaalta joku voisi luokitella yhtyeen vaikkapa konemusiikiksi.

Arvostan valtavasti Oranssi Pazuzun nyrjäyttävää tapaa yhdistellä ihan mitä vain. Sävellys- ja sovitusratkaisut ovat usein yllättäviä ja samalla vastustamattoman toimivia. Saatan kuvitella Oranssi Pazuzun yhteiskeikalle jopa sellaisten abstraktisuristelijoiden kanssa kuin Pink Twins. En malta odottaa Oranssi Pazuzun tulevaa Tampereen Klubin keikkaa ensi helmikuussa!

4

Martaita tunnelmia on löytynyt myös kirjallisuuden puolelta. Suomalainen kauhukirjallisuus ei ole minulle ennestään kovin tuttua. Kun kuulin vaasalaisen Marko Hautalan viimekesäisestä ehdokkuudesta yhdysvaltalaisen Shirley Jackson Award -kauhukirjallisuuspalkinnon saajaksi, päätin tarttua hänen 2018 ilmestyneeseen teokseensa Leväluhta (Tammi).

Hautalan kauhuromaani kantaa Isossakyrössä sijaitsevan rautakautisen kalmistolähteen nimeä. Aidattu kalmisto on jostain syystä säilynyt näihin päiviin saakka. Vuonna 1674 Isonkyrön seurakunnan kirkkoherra Israel Alftanus kirjoitti ensimmäisessä Leväluhdan mainitsevassa kirjallisessa lähteessä tukholmalaiselle muinaislöytöjä tutkivalle toimielimelle paikasta, josta on löytynyt ihmisen luita ”läpi aikojen”. Kalmiston luujäänteitä löytyy edelleen Suomen kansallismuseon kokoelmista.

Hautala kirjoittaa synkän tarinan Leväluhdan lähettyvillä asustaneesta perheestä. Kaupunkielämää viettävä Meeri-tytär tuntee vastustamatonta vetoa kotikonnuilleen. Taakse saavat jäädä mies ja pieni poika. Isä on kuollut hämärissä olosuhteissa Leväluhdan lähellä ja veli Lari on joutunut hoitoon mielen järkkymisen takia. Äiti on muuttunut oudon puhumattomaksi ja vetäytyväksi erakoksi.

Perheen tarina kietoutuu inhon väristyksiä tuottavalla tavalla kummallisiin muodonmuutoksiin, joiden taustalla kuiskuttelevat Leväluhdan vedenpinnan alapuolisen vainajalan biologiset mysteerit. Leväluhta vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Ihmiset eivät ole entisellään Leväluhdan kosketuksen jäljiltä. Todellisuuden ääriviivat alkavat taipua kuin Edvard Munchin tutut ekspressionistiset siveltimen vedot. Taustalla soi 1990-luvun black metal piirtäen lama-ajan tummia säveliä. Leväluhta on inhottava kirja – ja oikein mainio psykologinen kauhutarina.

5

Pizpala. Tampereen paras grilli marraskuussa. Paras grilli kaikkina vuodenaikoina jo vuosikymmenien ajan. Minulla on tapana juhlistaa merkittäviä asioita ja tapahtumia poikani kanssa Pizpalan makkaraperunat-annoksen äärellä. Suomi 100 vuotta, merkittävät urheilusaavutukset, merkkipäivät, koulun päättäjäiset ja niin edelleen. Perinne on jatkunut jo niin kauan, että teini-ikäinen poikani ei muista aikaa, jolloin näin ei olisi ollut.

Minä olen vegaani ja lapseni on kasvissyöjä. Luonnollisesti perinteemme luominen ei olisi onnistunut, jos Pizpalassa ei olisi ollut tarjolla mainioita vegaani- ja kasvisversioita grilliklassikosta. Pizpala oli ensimmäisiä tamperelaisia grillejä, joka tarjosi makkaraperunoita vegaanisena. Sittemmin on tullut muitakin, mutta Pizpalan makkispekkikset ovat maistuneet meille parhaiten. Tamperelaisen seitaneinesten valmistajan Vegemin tuotteet ovat taanneet Pizpalan vegeannosten laadun.

Oma tarinani Pizpalan asiakkaana juontaa juurensa vuoteen 1990, jolloin täysi-ikäistyin lähimpien ystävieni kanssa. Olimme kaikki nokialaisia ja aloimme käydä lähes joka viikonloppu tamperelaisilla rock-klubeilla katsastamassa sen ajan bänditarjontaa. Lähes jokaisella klubireissulla paluumatka Nokialle kulki Pizpalan kautta. Silloisena sekasyöjänä söin aina makkaraperunat. Pari vuosikymmentä myöhemmin olin suunnattoman iloinen, kun Pizpala alkoi tarjota tuttua klassikkoa kasvisversiona. Lapseni kulinaristinen kiinnostus muun muassa ranskanperunoita kohtaan heräili suunnilleen samoihin aikoihin. Nykyään meille on päivänselvää, minkä juhla-aterian äärellä merkittäviä sattumuksia juhlistamme.

Samuli Hytönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua