Rutger Bregman. Kuva: Atena

1

Ei minulla syksyä vastaan mitään ole, päinvastoin. Se on lempivuodenaikani.

Sitä en kuitenkaan pääse karkuun, että jossain mieleni kaukaisessa perukassa välähtää välillä jo aavistuksen tummempi tunnelma ennakoiden edessä olevaa syystalven pimeää, loskaista, lohdutonta ajanjaksoa – josta jotkut kertovat selviytyvänsä ryhtymällä jouluvalmisteluihin jo lokakuussa, toiset karkaamalla valoisemmille seuduille ja useimmat lohtusyömällä, -juomalla ja -nukkumalla.

Koska joulunvietto oppikirjatyyliin ei ole ollut omia heinäni enää vuosikausiin eikä aurinkoonkaan voi karata ilmastoahdistuksen ja pandemiapaniikin takia, jää vaihtoehdoksi tuo kotisohvalta käsin onnistuva toiminta. Se taas kostautuu viimeistään keväällä, kun on vihdoin aika heräillä kaamoskoomasta.

On siis keksittävä jotain muuta, ja valmistelut on aloitettava heti. Oma toimintasuunnitelmani on tämä: Aion rokottaa itseni ankeutta vastaan tankkaamalla hyvää, valoisaa ja toiveikasta sisältöä. Ja D-vitamiinia.

Aloitetaan kirjallisuudesta. Alankomaalaisen historioitsijan Rutger Bregmanin Hyvän Historia – Ihmiskunta uudessa valossa (Atena, 2020) vaikuttaa perusteokselta ankeudenkarkotuskirjojen joukkoon. Se opettaa ja todistaa, että ihmisten hyvyyteen voi ja kannattaa uskoa. Luokittelen kirjan samaan kategoriaan Hans Roslingin Faktojen Maailma -kirjan (Otava, 2018) kanssa, jota monet ylistävät, mutta joka on ehkä hieman liikaa kyynisyyden varaan elämänkatsomuksensa rakentaville. Suosittelen molempia kirjoja kaikille, ennen kaikkea meille toimittajille.

Lue Sari Passaron Kulttuuritoimitukselle kirjoittama arvio kirjasta tästä.

2

Monet pakenevat ankeutta toimintaleffoihin, toiset romanttisiin komedioihin. Minun valintani on Rottatouille, jonka löysin taas vuosien jälkeen. Sen ilmestyttyä toista kymmentä vuotta sitten sitä katsottiin meillä lähinnä siksi, että talon alamittaiset asukkaat hiljenisivät sen ääreen hetkeksi.

Nyt katsoin tuota oivaltavaa Pixarin animaatiota ihan omaksi huvikseni – tosin huomasin myös talon teinien valuvan vaivihkaa ruudun äärelle vilkuilemaan elokuvaa kännyköidensä takaa.

Pixarin piirroselokuva kannattaa katsoa suomeksi puhuttuna, sillä mainioiden äänten takaa voi bongata tuttuja hahmoja. En silloin aikoinaan taaperoarkea eläessäni edes ollut huomannut, että ääninäyttelijöiden joukosta löytyy kolme oikeaa kokkiakin: Sami Garam, Jyrki Sukula ja Aki Wahlman.

Leffa ilahduttaa monella eri tasolla, mutta ehkä parasta on sen syöttämä inspiraatio kokkaamiseen ja makuelämyksien metsästykseen. Tulee halu kokeilla uusia reseptejä ja ylipäätään kokata, mikä on ihan hyödyllistä puuhaa syksyllä, kun energiansaanti rajoittuisi liian helposti Fazerin sinisen ja popcornin vuorottaiseen ahtamiseen hiilareita halajavaan suuhun.

Hauskan animaation katsominen on myös kuin mahtava todellisuuspakoinen nojatuolimatka Pariisiin, tai ainakin pariisilaisiin ravintoloihin. Ja nojatuolimatkailuhan on mitä parasta ankeuden karkotusta! Voipa leffasta oppia myös gastronomian sanastoa, kuten sous chef ja saucier.

Pariisissa voi muuten käydä nojatuolimatkailemassa myös lukemalla Ville Eerolan vastikään julkaistun kirjan Nuori Waltari (Docendo, 2020). Se on samalla aikamatka miltei sadan vuoden taakse, jolloin nuoret kapinasieluiset tulenkantajat ahmivat elämää ähkyyn asti ja paloivat halusta luoda uutta taidetta. Kirja on niin sanottu kirjallinen pastissi, eli siinä kuuluu Waltarin itsensä ääni, ja välillä kirjaa lukiessa pääseekin pysähtelemään vanhanaikaisten kirjoitusasujen ääreen. Aivan ilman ankeuden ailahdusta kirjan loppuun lukeminen ei onnistu, mutta kirjan alussa nuorten taiteilijoiden elämännälkä elähdyttää, ja tarina kulkee tanssahdellen.

3

Itselleni melko uusi, mutta arkeen mukavia hengitysaukkoja tarjoava nojatuolimatkailun muoto on erilaisten retkeily- ja vaellusaiheisten some-sivustojen seuraaminen. Yksi aktiivinen sellainen on Vaellus-facebookryhmä.

Lappiin ja erämaahan siis tekisi mieli, mutta koska käytännön syistä ja osin ehkä omaa arkuuttanikin lykkään lähtemistä viikosta toiseen, on hienoa katsoa muiden seikkailijoiden mahtavia luonto- ja maisemakuvia ja lukea lyhyitä tunnelmapaloja ja matkakuvauksia. Joskus, jos haluan fiilistellä oikein kunnolla, laitan taustalle soimaan Mari Boinea ja alan tehdä matkasuunnitelmaa omalle erämaavaellukselleni.

Sen jälkeen onkin kiva mennä keittelemään vedenkeittimellä iltateet, käydä lämpimässä vaahtokylvyssä ja sujahtaa puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan.

4

Syksyn nostalgiatrippini on käynti Keski-Suomen museon Lutakko 2020 -näyttelyssä. Jyväskyläläinen Tanssisali Lutakko on yksi Suomen tunnetuimmista musiikkiklubeista. Se oli olemassa jo silloin, kun itse muutin Jyväskylään opiskelemaan 1990-luvulla, joten se on omassa elämässäni saanut toimia monen syviä muistijälkiä jättäneen asian ja kohtaamisen tapahtumapaikkana. Näyttelyn ovat tehneet jyväskyläläiset valokuvaajat, joista moni on tallentanut Lutakon elämää vuosien ajan. Näyttelyn kuraattorina toimii muuramelainen kuvajournalisti ja valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

5

Täytyy myöntää, että aloin seurata tapahtumaa Dekkarifestivaali 2020 verkossa luettuani väsyneillä silmilläni nimen väärin ja luullessani, tapahtumaa dokkarifestariksi. No, se oli ehkä onnekas virhe – kuten virheiksi luokittelemamme asiat elämässä usein muutenkin – sillä ensi lauantaina järjestettävän virtuaalitapahtuman sisältö vaikuttaa kiinnostavalta.

Tapahtuman sivuilla luvataan, että festivaalin keskusteluissa kohtaavat kotimaisten dekkaristien parhaimmisto sekä ruotsalaiset tähdet Håkan Nesser ja Anna Jansson. En ehkä olisi matkustanut montaa tuntia tapahtuman äärelle, mutta koska se nyt tulee mukavasti kotisohvan ulottuville, en aio jättää sitä väliin. Uskon, että syksyn synkkyyskään ei ole vielä lauantaihin mennessä ottanut kovin tiukasti otteeseensa, joten tummemmatkin pohjoismaiseen dekkariperinteeseen liittyvät tunnelmat on vielä mahdollista sulattaa. Marraskuussa olisi ehkä jo eri tilanne.

Maria Markus

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua