Kuva: Kimmo Ylönen

1

Yli 40 maassa matkustajia kirkkaan vihreillä autoilla kuljettava saksalainen bussiyhtiö Flixbus avasi ensimmäisen yhteyden Suomeen kesällä 2023. Vaasasta Varsovaan kulkevan reitin voi kahdella vaihdolla venyttää aina Euroopan vastakkaiseen kulmaan, Lissaboniin saakka. Matkustajan ei suoraviivaisessa kyydissä tarvitse juuri päätään vaivata. Lauttamatka Helsingistä Tallinnaan kuuluu lipun hintaan.

Kukin vuoro istutaan päätepysäkille asti ja jatkoyhteys lähtee samasta paikasta. Autojen välissä on reilun parin tunnin tauko jaloitella, ruokailla ja hankkia eväitä. Varsovassa kaikki tarvittava löytyy asemarakennuksesta. Pariisissa joutuu jalkautumaan kaupungille muutaman korttelin verran, mutta pääsee samalla poikkeamaan katukahvilassa.

77 tuntia kestävä kyyti ei ole nopein, eikä taatusti mukavin. Maisematkin ovat enimmäkseen moottoritien pieliä ja meluvalleja, mutta miten muuten voisi keski-ikäinen suomalaissetä päätyä takapenkin nurkkaan osaksi ranskalaisteinien luokkaretkiryhmää.

2

Kun saavuin Lissaboniin, oli hyvin kuuma. Sitten satoi ja satoi ja kävelin paljon ja aina ylämäkeen, siltä minusta tuntui. Ihastuin ikihyväksi.

Intialta tuoksuvalta kadulta nousin portaat sisäpihan nepalilaiseen ravintolaan. Söin momoja. Viereisessä pöydässä aterioinut seurue maksoi ruokansa nipulla rupioita. Kivijalkakauppojen rivissä kurkistin pimeään huoneeseen. Tummasta puusta rakennettujen kaappikellojen keskellä, neliömetrin kokoisella lattialla, mustiin puettu vanha mies vartoi ostajia.

Seitsemälle kukkulalle rakennettu Lissabon on tätä päivää elävä eurooppalainen pääkaupunki, jolla on rikas historia ja värikäs asujaimisto. Kulman takana saattaa odottaa katunäkymä toisesta maanosasta tai toiselta vuosikymmeneltä. Monet portugalilaiset sanovat, että Lissabonissa on liikaa turisteja ja sitähän paljoutta minäkin tässä pyrin lisäämään.

3

Kerrotaan, että Espanjassa, Alhambran palatsissa kyläillyt kuningas Manuel I Onnekas toi maurilaisen kaakelin mallin Portugaliin. Parisataa vuotta myöhemmin portugalin parempi väki pröystäili Alankomaiden Delftistä tuoduilla sinivalkoisilla kaakeleilla. Sen aikainen kruunupää Pedro III pani pisteen maahantuonnille ja käynnisti kotimaisen tuotannon.

Lainalähtöinen kaakelikulttuuri on vuosisatojen mittaan kasvanut kiinni Portugaliin. Meikäläinen kosteiden tilojen materiaali peittää rakennusten kaikkia pintoja kivijalan ja tiilikaton välillä, sisällä ja ulkona. Kaakelit koristavat, kertovat tarinoita ja eristävät kuuman ulos.

Pääkaupungissa on kansallinen kaakelimuseo, mutta vielä hienompi on Berardo-museo Estremozin kaupungista. Maan arvokkaimpana pidetty yksityinen kaakelikokoelma täyttää historiallisen Tocha-palatsin 35 huonetta. Näyttely kattaa 800 vuotta kaakelihistoriaa varhaisista espanjalaisista laatoista tämän päivän nykytaiteellisiin tiiliin.

4

Luostareissa käytettiin menneillä vuosisadoilla suuria määriä kananmunanvalkuista vaatteiden tärkkäämiseen. Jäykistämisen toimessa tarpeettomat keltuaiset käytettiin leivontaan. Portugalin kansallisleivoksen aseman saavuttanut pastel de nata kehitettiin Hieronymuksen luostarin keittiössä 1600-luvulla. Luostari suljettiin vallankumouksen jälkimainingeissa vuonna 1834 ja resepti myytiin samassa kaupunginosassa toimineelle sokerileipurille. Fábrika de Pastéis de Bélem pisti reseptin lukkojen taakse ja on tänäkin päivänä ainoa paikka, josa saa alkuperäisen ohjeen mukaan valmistettua torttua.

Kaikeksi onneksi riittävän pasteldenataisia leivoksia myydään Portugalissa joka paikassa ja Suomessakin kaupan paistopisteellä. Verkosta löytyvillä ohjeilla vaniljavanukkaalla täytetyn leivonnaisen voi pyöräyttää kätevästi vaikka valmiiseen lehtitaikinaan. Yksi suuhun sulava leivos on usein liian vähän, joten portugalissa käytetään nimestä monesti monikkomuotoa pásteis de nata.

5

Vierasasumusten kirjahyllyt tarjoavat usein rajatussa valikoimassaan jonkin todellisen aarteen. Tällä kertaa poimin kahvipöydälle vaniljatortun viereen Cormac McCarthyn vuonna 1994 julkaistun teoksen The Crossing (suom. Matka toiseen maailmaan, WSOY, 1995). Kirja lasketaan kuuluvaksi toisena osana niin kutsuttuun rajatrilogiaan, mutta se ei kaipaa eteensä edeltävää tai peräänsä päättävää osaa.

Kirja kertoo nuoren päähenkilön kolmesta matkasta Meksikoon. Ensimmäisellä matkalla Billy Parham vie loukuttamaansa sutta takaisin rajan takaisille vuorille. Toisella kerralla hän hakee veljensä kanssa vanhemmat murhanneiden roistojen varastamia hevosia ja viimeisellä veljeään, jonka ruumiin hän ottaa tuodakseen takaisin rajan pohjoiselle puolelle. Jokaiselle matkalle lähdetään ilman harkintaa ja jokaisen matkan vaiheet käydään läpi kuin ei olisi mahdollista valita toisin.

Kirjan alku on kuin seikkailu parastaan panevan Jack Londonin kynästä. Päähenkilö kuuluu ihmeen kauniisti kuvatun luonnon yhteyteen. Kirjan edetessä tunnelma ja tyyli muuttuu monta kertaa. Välillä McCarthy käy läpi tapahtumaketjun jokaisen lenkin, kuin pihasta peruuttavaa uuninrakentajaa kuvaava Antti Hyry. Tikkuista ja töksähtelevää vuoropuhelua käydään espanjaksi ilman käännöstä, kunnes vaeltava ritari Billy tapaa taas yhden vuolassanaisen filosofin. Villin lännen seikkailua seuraava lukija yllättyy joka kerran, kun ratsain liikkuva lehmipoika kohtaa tiellä auton tai kun hän koittaa värväytyä armeijan mukaan toiseen maailmansotaan.

The Crossing lienee kasvutarina. Taatusti se on kirja hyvästä ja pahasta. Pitkin matkaa köyhät antavat vähästään ja tuntemattomat auttavat vaeltajaa pulassa. Toisaalta melkein kaikki kohdatut ryhmät merkitsevät vaaraa ja vähäistäkin valta-asemaa käytetään yleensä väärin.Väkivalta on rumaa ja hyvin epäreilua. Altavastaaja jää aina lopulta alle.

Kirjan lopussa jumalan luoma aurinko nousee kaikille eroa tekemättä, eikä lukija voi tietää uskooko kirjailija auringon luojan luomaksi, uskooko hänen luomansa päähenkilö tai onko se toiveikas auringousu vai onko vaan.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua