Sarah Davachi.

1

Loppuvuosi on mennyt aika lailla vuoden levysatoa lopputarkastellessa sekä 1 000 -sivuisen amerikkalaisromaanin suomennosta ja alkuperäisteosta vertaillessa. Siispä vuoden viimeisestä PJN:stä tulee verrattaen yksipuolinen, mutta eipä se mitään! Koska taannoisessa vuoden levykatsauksessa ei tietenkään huomioitu [kursiivi]juuri niitä levyjä[/kursiivi], ajattelin listata tähän neljä musiikin ns. ”rajapinnoilla” operoivaa, niin sanotusti ”kokeellista” mutta keskenään tarpeeksi erilaista, albumia, joita itse voisin kaikkein mieluiten suositella Kulttuuritoimituksen lukijoille. Amerikkalaisiahan nämä kaikki suositukseni taitavat olla, mutta kerrankos sitä. Siispä aloitetaan!

Cantus, Descant on kanadalaisen urkutaiteilijan ja filosofian tohtorin Sarah Davachin aika mones (kymmenes? yhdestoista?) mutta samalla ehkä kunnianhimoisin albumi. Sillä on mittaa tunti ja kaksikymmentä minuuttia, ja se on äänitetty kuusilla eri uruilla ympäri Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa. Ääneen pääsevät niin Davachin koti-hammond kuin amsterdamilainen renessanssiurku. Levy on äänitetty vuosina 2017–2019.

Sarah Davachi kuuluu 2000-luvun avantgardeurkurien siihen aaltoon (muina niminä mainittakoon vaikkapa Kali Malone tai ruotsalaiset Ellen Arkbro ja Anna von Hausswolff), joka liukkaiden Bach-fuugien tai sarjallisen tööttäilyn sijasta keskittyy urkujen tilalliseen, jopa fyysiseen äänenväriin. Tämä on valtavan hidasta, uneliasta ja sameaa musiikkia – oikeastaan täydellisen melankolista ja haurasta juuri vuoden pimeimpään aikaan.

Levyn kenties hienoin sävellysten sarja on Stations I–V, jossa soi juuri mainittu amsterdamilainen vanhan ajan peli. Soitin on viritetty renessanssiajan ”puhtaan virityksen” (eri asia kuin nykyinen standardi, tasavireisyys) mukaisesti, mikä tarkoittaa suunnilleen sitä, että soitinteknisistä syistä urkujen tiettyjen sävelten suhteet menevät jännittävästi mutkalle, ja ulos tuleva intonaatio kuulostaa viehättävän nuhaiselta, oikealla lailla ”epävireiseltä”.

2

Mary Lattimore lienee Joanna Newsomin jälkeen seuraava populaarimpaakin huomiota saanut, omaa musiikkiaan julkaiseva harpisti. Siinä missä Newsom asettuu musiikillaan jonkinlaisen lauluntekijäamericanan sivuhaaraksi, on Lattimore työstänyt taidettaan hieman enemmän marginaalissa. Silver Ladders -albumin musiikki on instrumentaalia ja vähäeleistä, mutta valtavan lyyristä, kaunista ja elähdyttävää.

Lattimoren neljännen soololevyn kuuntelu tuntuu suunnilleen siltä kuin lukisi tähtitieteestä kertovaa satukirjaa kodikkaassa hirsimökissä. Vaikka levynkannessa näkyykin muun muassa aurinkokunta, ei levy tunnu sinällään tavoittelevan kuuta taivaalta tai kuvaavan mitään galaksien kokoisia maisemia. Pikemminkin se pysyttelee jossakin turvallisessa piilopaikassa ja katselee ikkunasta ulos hämärään, jossa puuväreillä sävytetty maisema sävyttyy lumisateen myötä valkeaksi. Levy kuvittelee, minkälaisia seikkailuja ikkunan takana voisi olla. Siksi kappaleillakin on sellaisia nimiä kuin Til A Mermaid Drags Me Under tai Sometimes He’s In My Dreams.

Suurin osa levyn äänistä on lähtöisin Lattimoren harpusta, jonka signaalia toisinaan manipuloidaan kaiulla tai muulla muljutuksella. Välillä taustalle nousevat hienovaraiset syntetisaattorit, rohkeimpina hetkinä jopa sähkökitara. Sitä soittaa levyn tuottaja, shoegaze-suuruus Slowdivestakin tuttu Neil Halstead. Kitaran ääni saapuu paikalle kuitenkin tarpeeksi kunnioittavasti – levyn rauha ei säry.

3

Kahden rauhoittavan ja kodikkaan albumin jälkeen voi halutessaan vähän kuumotella itseään. Ääninauharaaston ja muun analogiäänen manipuloinnin mestari William Basinski osaa tavallaan tehdä vain yhtä juttua, mutta hitto vie kun hän välillä tekeekin sen oikein. Tämän vuoden Lamentations-albumi on Basinskilta pitkästä aikaa jylhää ja vähän pelottavaakin musiikkia. Jos haluaa etsiä referenssejä, niin Paavoharjun huminoista tai Lauri Ainalan Orpokotijuhlat saarella -spektaakkelista pitävät innostunevat myös tästä.

Jos Mary Lattimoren Silver Ladders oli tunnelmaltaan hirsimökki, on Lamentationsin interiööri jokin vanha, autio pitsihuvila. Tämä musiikki kuulostaa ääniltä kummitusradiosta ja vääristyneiltä signaaleilta tuonpuoleisesta.

Toisaalta levyn mielikuvat vievät myös huvilan synkälle pihamaalle: parhaimmillaan Lamentationsin kesken loppuvien, aavemaisten ja ei-oikein-minnekään menevien melodiasilmukoiden kuuntelu tuntuu loputtoman pimeän ja märän, syksyisen havumetsän tuijottamiselta. Siinä se vain seisoo, kaikessa suuruudessaan.

4

Neljäntenä levynä sitten jotain ”vähän muuta”. Chicagolainen Angel Marcloid nimeää inspiraatiokseen fuusiojazzin, television sääkanavat sekä etenkin kanadalaisen progetrio Rushin, ja muun muassa näistä tunnelmista koostuu hänen hyperaktiivinen post-kaikki-musiikkiprojektinsa Fire-Toolz. Asia kunnossa!

Rainbow Bridge on Fire-Toolzin kuudes albumi noin viiden vuoden sisään, mutta musiikillisesti se lienee varmasti projektin ”helpointa” ja koherenteinta laitaa. Sävellyksillä on kaaria, kappaleilla substanssia. Hyviä ostarisynasoundeja ja jännittäviä sovitusratkaisuja riittää.

Toki tämä on noin musiikkina ihan objektiivisestikin tarkasteltuna melko tolkutonta sikailua, sillä sekamelska liukkaita fuusiojazz-harmonoita, glitchaavia internet-ääniä, vikkeliä Steve Vai -kitarasooloja sekä repiviä black metal -rääkymisiä on tuskin teennäisimmänkään erikoisharrastajan arkiaamu-smoothie. ”Mitäs helvetin kikkailu-pelleilyä”, kuului eräänkin tuttavani kommentti.

Silti Rainbow Bridge kannattaa vilkaista, jos vähänkin on eksynyt vaporwaven kitsch-soundien, Oneohtrix Point Neverin scifi-äänimaisemien tai vaihtoehtoisesti myös Dream Theaterin maksimalistiprogen äärelle. Saattaa yllättyä!

5

Vain yhteen teemaan keskittymällä tämä suosituspaketti olisi aivan liian koherentti. Siispä viimeiseksi tarjoilen sinulle joulun yli nautittavaksi Neil Hardwickin avantgardistista minisarjaa Pakanamaan kartta, joka olisi Areenassa taas ainakin vuoden verran.

Aloitetaan nyt silti siitä, että kuusijaksoinen minisarja kaipaisi kipeästi pientä värien uudelleenmäärittelyä ja muutakin teknistä remasterointia: 29 vuotta vanha kuvausjälki näyttää auttamattoman harmaalta, joka vain karkottaa jonneimmat katsojat. Ymmärrän, ettei ulkoisesti näin neuvostoliitolta näyttävä kuva ehkä viehätä!

Onneksi Pakanamaan kartan sisältö onkin sitten yhä todella lumoavaa, painostavaa ja hyvällä tavalla häiritsevää. Epälineaarisesti, takaumien, etuumien ja toiston avulla poukkoilevaa kerrontaa on edelleen hyvin vaikea verrata oikein mihinkään muuhun, varsinkaan suomalaiseen televisiotuotantoon. Kaltaiseni sarja- ja leffajuntti ähkäisee toki refleksinomaisesti sen David Lynchin, ja okei, kyllä tämä ”härmäläisestä Lost Highwaysta tai Mulholland Drivesta” meneekin.

Mutta ei sarjaa kannata katsoa vain siksi, että se on ”erikoinen” tai ”sekoileva”. Hardwick on kirjoittanut siihen kaleidoskooppimaisesti pyörivän juonen, johon yhdistyvät niin itsenäisyyteensä heräävä Viro, maailmanlaajuiset ympäristöongelmat, Pentti Linkola sekä pessimismi niin ideologioita kuin seksuaaisuuttakin kohtaan.

Pala palalta avautuu myös sarjan tiheä ja kiinnostava hahmogalleria: Vesa Vierikon esittämä Tapani on ehkä vähän perinteinen mies puun ja kuoren välissä, mutta Mari Rantasila vetää muistinmenetyksestä kärsivänä Helenana hätkähdyttävän metodinäyttelijäsuorituksen. Myös Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä, lipevä terroristijohtaja Will kasvaa vaikuttavaksi avainhahmoksi. Ismo Alanko ja Jukka Orma tekevät cameot virolaisina punkkareina ja Dave Lindholm on säveltänyt sarjaan upean, scifisti steriilin ja kylmän synasoundtrackin.

Pakanamaan kartta on ehdottomasti Hardwickin uran huippuhetki, ja onkin rikollisen epäreilua, että tällainen revittely vain tahrasi hänen maineensa ahdasmielisten televisiotuottajien silmissä, eikä toista mahdollisuutta samanlaiseen kokeiluun enää tarjoutunut. Onneksi tarjoutui edes tämä yksi.

Pakanamaan kartta Yle Areenassa.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua