Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Jussi Kareinen kuuntelee radiosta Pauli Aalto-Setälää ja katsoo laatuelokuvia senioreiden kanssa.

1

Jippii! Pyöreä pöytä on palannut kolmen kuukauden kesälomalta! Ylen Radio Suomessa keskiviikkoisin kello 17.30 (löytyy myös Yle Areenasta) lähetettävä keskusteluohjelma on ylivoimaisesti parasta asiaviihdettä ääniaalloilla tällä hetkellä. Pauli Aalto-Setälän johdolla kukin vieras (kolme vierasta per lähetys) esittelee valitsemansa viikon puheenaiheen, josta käydään muiden vieraiden kanssa hyvin argumentoitua keskustelua.

Formaatin nerokkuus piilee hyvin valituissa keskustelijoissa ja tiiviissä aikaraamissa. Tieteentekijöitä edustavat muun muassa mediatutkija Anu Koivunen ja Mika Pantzar. Kulttuurikentän ääni pääsee kuuluville Maija Vilkkumaan, Juha Itkosen ja Olavi Uusivirran kautta. Journalistista tulokulmaa pöydän äärelle taas tuovat muun muassa Ruben Stiller ja Kaarina Hazard.

Keskustelijoiden erilainen tausta takaa näkökulmien moninaisuuden. Noin kymmenen minuutin aikarajaus per aihe takaa sen, ettei mielipiteiden vaihto juutu yhden aiheen äärellä jankkaamiseksi. Pyöreässä pöydässä on myös suomalaisille asiaohjelmille harvinaista rentoutta ja huumoria.

Yksi salaisuus Pyöreän pöydän menestykseen on, että se tehdään radioon. Kaupallisten soittolistaradion tulvassa ohjelma on virkistävä poikkeus. Ja kun vielä pilasivat Yle Puheenkin 30 ja risat -sukupolven lifestyle-kanavaksi.

2

Italia herättää minussa tunteita. Sen kaoottinen politiikka jaksaa hämmentää. Paikallisten heikko luottamus instituutioihin näkyy välinpitämättömyytenä ja veronkiertona. Italialaisessa mentaliteetissa on myös tiettyä normeista piittaamatonta röyhkeyttä, joka näin Unionin koilliskulmasta katsottuna näyttää vähintäänkin arveluttavalta.

Sitten on se italialaisten estetiikan taju. Roomassa et kerta kaikkiaan löydä huonosti pukeutunutta paikallista. Italian kieli on kuin musiikkia. Italian futismaajoukkue – joka lajiniilojen piirissä niin rakastettu kuin parjattu onkin – on tyylikkyydessään vailla vertaa.

Minulle absoluuttisinta italialaista tyylikkyyttä edustaa Vespa-skootteri, tuo teollisen muotoilun historian yksi ikonisimmista merkeistä. Vespa on säilyttänyt tunnistettavan muotokielensä koko sen lähes 70-vuotisen historian ajan. Kukapa ei tunnistaisi sen pyöreitä sivuposkia myös uusimmista malleista.

Populaarikulttuurin kuvastossa Vespalla on myös merkittävä rooli. Sen maailman valloitus alkoi Loma Roomassa -elokuvasta (1953), jossa Gregory Peck ja Audrey Hepburn ajoivat ”ampiaisella” pitkin ikuisen kaupungin katuja. Tuunatut Vespat olivat pääosissa myös Quadrophenia-elokuvassa (1980), jossa Sting ja kumppanit hurjastelivat modeina The Whon soidessa taustalla.

Olen vuosien saatossa omistanut kolme Vespaa. Kaksitahtisten retroskoottereiden (PX 1984 ja Primavera 1970) jälkeen ajelen nykyään nelitahtisella LX:llä (2011). Skoban kyydissä aistii Tampereen urbaanin sykkeen aivan eri tavalla kuin autossa tai bussissa. Vespa onkin ennen kaikkea kaupunkilaisen elämäntavan symboli, vaikka niitä paljon näkikin suomalaisella maaseudulla 1960- ja 1970-luvuilla.

Kestävä Tampere 2030 -tiekartta on toimenpideohjelma, jonka avulla kaupunki pyrkii hiilineutraaliksi. Sitä kohden ajan kenties jo ensi kesänä Vespalla nro 4. Malli on Elettrica ja käyttövoimana sähkö. Hintava se tosin on, mutta tyylikkyydestähän pitää aina vähän maksaa, eikö?

3

Helsingissä 1980-luvulla asuessani kävin leffassa usein myöhään illalla. Vahvin muistikuva on talsiminen Betty Blue -elokuvan jälkeisissä kosmisen eksistenssin fiiliksissä pitkin öisen Stadin katuja. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa ja nykyisin olenkin vannoutunut Niagaran Seniorikinon ystävä, vaikka eläkeikään on vielä jonkin verran matkaa. Mahdollisuus nähdä laatuelokuvia arkisin jo kello 10 alkaen edulliseen 6–8 euron hintaan on arjen luksusta parhaimmillaan. Usein salissa istuukin kanssani eläkeikäisiä katsojia, joilla ei ole kiire minnekään lopputekstien alettua – todellisia elokuvan ystäviä siis.

Kun vielä Pirkanmaan elokuvakeskuksen ohjelmistovastaava Juha Elomäki käy usein ennen esityksen alkua lyhyesti kertomassa tulevasta ohjelmistosta ja omista tärpeistään, hemmotellaan Niagaran päiväkävijöitä toden teolla. Tämän viikon listallani on Pedro Almodóvarin hehkutettu Kärsimys ja kunnia

4

Tuskin koskaan on Tampereella ollut näin runsasta musiikkitarjontaa kuin tänä syksynä. Artistikattaus on todella monipuolinen, ja ilahduttavasti livemusiikkia on tarjolla myös arki-iltoina. Esimerkiksi klubirintaman uusin tulokas G Livelab Tampere tarjoaa keikkailtoja 3–4 kerran viikkotahdilla.

Lokakuussa tarjonta on suorastaan ylitsepursuavaa. Tampereella järjestetään nimittäin saman kuun aikana kaksi isoa musiikin ammattilaistapahtumaa, joiden showcase-tarjonta täyttää kaupungin jokaisen mahdollisen keikkapaikan. Musiikki ja Median yhteydessä järjestettävä Lost in Music -festivaali (2.–5.10.) on oiva mahdollisuus bongata pääosin kotimaisia nousevia kykyjä.

Kansan- ja maailmanmusiikin merkittävin kansainvälinen ammattilaistapahtuma ja showcase-festivaali WOMEX saapuu Tampereelle 23.–27.10. Yhteensä seitsemällä eri lavalla on mahdollisuus nähdä kymmeniä huippuesiintyjiä näytöskeikalla.

Omassa kalenterissani on tätä kirjoittaessa vasta pari merkintää: Telakan Tuareg Blues -ilta (29.10.), jossa esiintyy malilainen Ahmed Ag Kaedy, TTT-Klubin Jimi Tenor Band (9.11) ja Kulttuuriravintola Kiven Eclipse Jazz Clubilla esiintyvä Antero Mentu Landscaping Team (4.12.).

5

Vielä on kesää jäljellä ja mustikoita metsässä, mutta en kerro missä. Syksyinen marjametsä on henkinen retriitti, jossa dopamiini- ja serotoniinitasot paukkuvat tappiin. Se on mielen assosiatiivinen matka alitajunnan syövereihin, aivokemiallinen trippi kohti valaistumista. Marjamättään äärellä saat selkeyden tunnetta, rauhaa ja luottavaisuutta elämään – kiireen ja stressin tunne helpottuu.

Kaikki tämä edellytyksellä, että löydät niitä marjoja. Minä löysin.

Jussi Kareinen