Janna Lindfors: Illan tullen.

1

Ranskalainen koloratuurisopraano Sabine Devieilhe kuuluu laulajiin, joiden konsertteihin on syytä päästä, jos niitä kohdalle sattuu. Mozartin ja barokkimusiikin esittämiseen erikoistuneen Devieilhen äänen kuvailuun sopii kuin tehtynä koloratuurisopraanon sanakirjamääritelmä: hyvin taipuisa, liikkuva ja äänialaltaan korkea sopraanoääni, joka voi olla lyyrinen tai dramaattinen. Devieilhen sulokkaan pehmeässä äänessä ei ole laiskuutta, päinvastoin hänen laulamisessaan kuuluu innostuneisuus. Hän ymmärtää, mitä laulaa, sillä ennen laulunopintojaan hän opiskeli sellonsoittoa ja musiikkitiedettä.

Devieilhen levytyksistä olen mieltynyt vuonna 2020 julkaistuun vanhan musiikin periodisoittimilla esittämiseen erikoistuneen Pygmalion Ensemblen kanssa tehtyyn Bach-Händel-albumiin, jolta kuultavakseni valikoituu useimmin Cleopatran aaria Se pietá di me non senti Georg Friedrich Händelin Giulio Cesare in Egitto -oopperasta.

2

Nautinnollisimpiin kesälukemisiini on aina kuulunut jokin pidemmän tai lyhyemmän ajan lukemista jostain syystä odottamaan jäänyt asiaproosateos. Tänä vuonna se on Helsingin Sanomien pitkän linjan ulkomaantoimittajan Heikki Aittokosken vuonna 2020 ilmestynyt Onnellisten saari, alaotsikon ”Matka täydelliseen yhteiskuntaan” saanut teos on koottu Aittokosken reportaaseista eri puolilta maailmaa.

Kirjoituksissaan tekijä kertoo ihmisten arjesta ja tavoitteista yhteiskunnissa, joissa onnellisuus voi jakautua hyvinkin epätasaisesti. Aittokoski ottaa vauhtia teokseensa 1500-luvun englantilaisen ajattelijan Thomas Moren Utopia-teoksesta. Toistaiseksi toteutumatonta ihanneyhteiskuntaa tarkoittavan sanan keksijän aatoksissa on voimaa hahmottaa sitä, millaista onnelaa kohti suuri osa maailman ihmisistä pyrkii.

Aittokosken löydökset tulevat muun muassa bruttokansanonnesta bruttokansantuotteen sijaan puhuvasta Bhutanista, Yhdysvalloista, Botswanasta, Costa Ricasta, Tanskasta ja Suomesta. Aittokosken joutuisasti etenevää kirkasta tekstiä on ilo lukea.

3

Kesän hellepäivien kohta odottavassa laantumisessa syksyyn on oiva hetki muistaa kesällä koettuja kulttuurin huippukokemuksia. Olen monesti tehnyt ystävien seurassa taideretken Mänttään kuvataideviikoille. Tällä kertaa en Mäntässä niin välittänyt äänitaiteesta, olinhan tullut katsomaan kuvataidetta. Serlachius-museoiden Göstassa esillä olleet teokset jättivät minut välinpitämättömäksi, koska valituilta taiteilijoilta esitettiin pääsääntöisesti liikaa teoksia. Määrä ei muuttunut laaduksi.

Parhaat, uutta luovimmat teokset löysin valmistuvien taiteilijoiden Kuvataiteen valtakunta -näyttelystä. Mieleen jäänyt teos oli tamperelaisen kuvataiteilija Janna Lindforsin reilu kymmenminuuttinen videoinstallaatio Illan tullen. Hiilipiirros-stop-motion- animaationa toteutettu teos tuntuu hyvin intiimiltä sikäli, että se käsittelee yksityisiltä tuntuvia muiston kaltaisia kokemuksia, joita ei helpolla tavoita. Esityspaikaksi tuotu pieni teltta viritti katsojan vastaanottavaiseen tunnelmaan.

4

On hetkiä, jolloin umpitutuksi luultu taideteos paljastaakin mestarillisuutensa. Ylen näyttäessä muutamia Alfred Hitchcockin elokuvia häkellyin jälleen kerran siitä varmuudesta ja eleganssista, jolla Hitchcock ohjailee paitsi elokuvaansa myös katsojiaan esimerkiksi elokuvassa Köysi (1948). Paljon on päristy Köyden väitetystä yhtenä ottona kuvatusta leikkaamattomuudesta.

Se, kuten niin moni muu asia elokuvissa, on illuusiota. Hitchcockin juju oli kävelyttää näyttelijöitään kameran edestä juuri sillä hetkellä, johon filminauhan leikkaus piti sijoittaa. Näin ollen hän saattoi päättää kohtauksen esimerkiksi James Stewartin takin selkämykseen ja jatkaa siitä seuraavassa kohtauksessa.

Vaikka Köyden murhaajapojat (Farley Granger ja John Dall) leveilevät nietzscheläisellä yli-ihmismoraalillaan, Hitchcock ei kertaakaan heittäydy viskelemään iskulauseita murhaajien paheksuttavuudesta. Hänen juttunsa on saada meidät vaikka vain hetkeksi toivomaan murhaajien selviytymistä kiipelistään, mikä on upea tapa tehdä selväksi, että meissä kaikissa on valmius murhaan. Hitchcock ei selittele, vaan kertoo asiansa kuvin.

Köysi katsottavissa Yle Areenassa 10.9.2022 asti.

5

Minulla kesti kauan huomata yhdysvaltalaisen näyttelijän Rami Malekin taidokkuus. Olinhan toki nähnyt näyttelijän Yö museossa -elokuvien (2006) noin 4 000 -vuotiaana faarao Ahkmenrahina ja sarjoissa ja elokuvissa siellä täällä. Pidin häntä pitkään taas yhtenä Hollywood-tarjokkaana maineeseen ja mammonaan.

Suurisilmäisen, habitukseltaan näätämäisen näyttelijän kasvot iskostuivat kyllä mieleen, mutta vasta Freddie Mercury -elokuva Bohemian Rhapsody (2018) ja Tyynenmeren taistelutoverit -tv-sarja (2010) tekivät tiettäväksi vakavasti otettavan lahjakkuuden. Malekissa viehättävät hänen alati elävät kasvonsa. Yhden ja saman kohtauksen aikana hän voi näyttää sekä aikamieheltä että pikkupojalta.

Vasta viime viikkoina tulin huomanneeksi Mr. Robot -sarjan olemassaolon siitä huolimatta, että myös Yle sen aikaa sitten esitti. Olen ihastellut sarjan aikoinaan hyvin ajassa kiinni ollutta käsikirjoitusta. Mr. Robotia näytettiin Yhdysvalloissa vuosina 2015–2016. Sarjan hakkeripäähenkilöä esittävän Malekin olemukseen ruumiillistuu paranoiaa lähentelevä hermostuneisuus, jota ruokkii sekä suuryritysten kasvoton valta että kasvava digitaalinen urkinta.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua