Laura Marling ja Mike Lindsay ovat LUMP. Kuva: Tamsin Topolski

1

Entisaikojen heimokulttuurissa olisi hyvät puolensa. Kun suvut valitsisivat puolisot, säästyttäisiin vaivaannuttavilta kumppaninetsintälauluilta. Jotain tällaista nousi mieleen suomalaisten indiebändien uutuusbiisilistaa kuunnellessa.

Rockin kieli auttaa kuuntelemaan musiikkia sen sijaan että jumittuisi vaikerointiin oman hanin löytymisestä. Englanniksi puhkikuluneet latteudet kuulostavat vain hokemilta, jotka eivät häiritse tunnelmaa.

Muun muassa näistä syistä Suomi-indien soittolistalta nousi esiin Chad Mulligian. Ensikeikkapaikoista päätellen jossain Ylöjärven suunnalla vaikuttava nelikko soittaa pianolla maustettua akustista luomurockia. Alakuloinen, mutta itsevarma ote tuo mieleen Grapefruit Treen aikaisen Nights of Iguanan.

Joku kielitaitoisempi saattaisi tuomita Oskari Jäättelän laulun rallienglanniksi. Mutta se on vain mauste, joka alleviivaa, että nyt ei operoida äidinkielellä, vaan tullaan kiehtovasta pohjoisesta. Oleellisinta on bändin taito tiivistää jotain suurelta tuntuvaa vähäeleisiksi tunnelmapaloiksi. Juhannuksena julkaistu neljän biisin White Birds -ep riittää vähäksi aikaa, mutta toivottavasti samaa saadaan pian lisää.

2

Lontoolainen Tunng on tehnyt kohta 20 vuotta kiehtovaa konefolkia, jossa elektroninen napse ja samplet siivittävät leirinuotiohyräilyä akustisen kitaran kanssa. Tunngin keulahahmo Mike Lindsay purkitti kolme vuotta sitten englantilaisen runotytön Laura Marlingin kanssa yhteislevyn LUMP-nimellä. Sivuprojektin toinen albumi Animal julkaistiin heinäkuun lopussa.

Tuottajan ja folklaulajan parhaiden puolien yhdistämä tuo esiin entistä kiinnostavamman, kohtalokkaamman ja dramaattisemman Laura Marlingin. LUMP todistaa, että joskus uudistumista kaipaavan muusikon on viisaampaa mennä studioon konemuusikon kuin sinfoniaorkesterin kanssa. Vähemmän on enemmän.

LUMPin Animal soi heti Arab Strapin paluulevy As Days Get Darkin jälkeen, kun pitää esitellä vuoden levyvalioita.

3

Nicolás Jaarin ja Dave Harringtonin Darkside esitteli kahdeksan vuotta sitten, millaista olisi 2010-luvun Pink Floyd. Esikoislevy Psychic vangitsi hidastetulla ja jäädytetyllä koneprogella, joka kurkottaa kuun pimeää puolta kauemmas.

Heinäkuun lopussa julkaistun kakkoslevy Spiralin ensimaistiaiset antoivat aihetta epäillä, ettei tenho ole säilynyt. Mutta Darkside ei ole mikään singleillä elävä hittitehdas. Albumikokonaisuudesta irrotettuna Liberty Bell, The Limit ja Lawmaker saattavat aiheuttaa hylkimisreaktioita, mutta oikeassa ympäristössä ne ovat kitara-ambient-tripin olennainen osa.

Konevelhon ja kitarataiturin rajoja rikkova duo maalailee pitkiä vetoja keinokuituisella ja harvalla siveltimellä. Hypnoottisen musiikin taika perustuu kylmän konesoundin ja lämpimän kitaran epäpyhään liittoon.

4

Vihdoin koitti se parempi hetki, johon joululahjakirjaa oli säästelty. Kesäloman päätteeksi oli aika uppoutua Barack Obaman 850-sivuiseen (alku)elämäkertaan, jossa USA:n ensimmäinen tumma presidentti kertoo Valkoiseen taloon johtaneen tarinansa.

Monin perustein kiitelty Luvattu maa (Otava, 2020, suom. Seppo Raudaskoski) on myös erinomainen raportti vauhdilla leviävästä kahtiajaosta, joka jakaa koko maailman leireihin USA:n kaksipuoluejärjestelmän tapaan: kaikki mitä toiset edustavat, on vastustettavaa ja torjuttavaa.

Obama taustoittaa ansiokkaasti USA:n jakautumista ja sen historiallisia syitä. Jako tapahtui paljon ennen Donald Trumpia, jonka nimi vilahtelee vasta kirjan viimeisillä sivuilla.

Periamerikkalaisessa hyvikset vastaan pahikset -asetelmassa Obamasta tuli fiksun ja hyvän demokraattileirin ”messias”. Samalla tummaihoinen idealisti houkutteli punaniskaiset räyhähenget koloistaan ja teki kahtiajaon entistä näkyvämmäksi.

Obama ja Trump nousivat kuitenkin valtaan pitkälti samalla tavalla: tuore kasvo lupasi uudistaa Washingtonin ja osasi puhutella ihmisiä uudella tavalla. Molemmat tunnistivat hetkensä, tarttuivat nosteeseen ja hyödynsivät kampanjoissaan nettiajan uusia kanavia.

Kirjan kantavia teemoja on myös kipuilu periaatteiden myymisestä. Idealisti joutuu tekemään lehmänkauppoja, jotta saa lakialoitteensa läpi kaksikamarisen parlamentin edustajainhuoneessa ja senaatissa. Osalla päättäjistä on aina kausi katkolla. Jos he eivät kuule voimakkaita lobbareita, seuraavissa vaaleissa vastassa on hyvin rahoitettu kilpailija. Saman asian kanssa painiskellaan kaikkialla maailmassa: toimiako oikein vai säntäilläkö gallupien perusteella varmistaakseen uudelleenvalinnan.

Voisi kuvitella, että maailman merkittävimpään pestiin päätyessään kysyisi itseltään ”miten minä tänne päädyin, mitä minä täällä teen”. Obama ei pode huijarisyndroomaa, vaan luottaa ympärilleen keräämiinsä asiantuntijoihin sekä kykyynsä toimia tukalissa tilanteissa.

Maailman kaukaisimmatkin ongelmat päätyvät presidentin pöydälle, ja hänen pitäisi osata tehdä kokonaisuuden kannalta oikeita ratkaisuja. Obama taustoittaa jokaista ongelmavyyhtiä ja tulee sivistäneeksi lukijaa, joka ei ole ennen ymmärtänyt esimerkiksi Intian ja Pakistanin ikivihollisuuden juurisyitä. Kirja esittelee samalla perusteellisuudella myös amerikkalaispäättäjiä, vaikkei valtameren takainen lukija oikein innostu sikäläisen politiikan henkilögalleriasta.

5

Mielensäpahoittaja kuvaa osuvasti järkilukijaa, joka keskittyy kestävyysjuoksun historiaan ja muuhun tärkeään tietoon, eikä tuhlaa aikaansa kuvittelukirjoihin. Twitter-kuplaan tunkeutui kuitenkin tyyppi, joka keräsi lukuvinkkejä hyvistä dystopiakirjoista. Ujutin niistä kiitellyimmän vaimon kirjastolistaan.

Alkulehdet muistuttivat, miksi kannattaa kiertää pisimmät, numerolla 84 merkityt hyllyt. Jos ympäristö kiinnostaa, pitää lähteä luontoon tai katsella kuvia, eikä lukea maisemakuvauksia.

Cormac McCarthyn Tie (2006) kuvaa kuitenkin vähemmän tuttua ja toivottua maisemaa, jollaista tavoittaa lähinnä laajojen metsäpalojen tai sotien jäljiltä. Karrelle palaneessa, elottomassa ja harmaassa maailmassa on jäljellä tomuisia teitä, joita ostoskärryissä omaisuuttaan työntävä isä ja poika kulkevat.

Ahdistavaa tunnelmaa kasvattaa se, ettei kirjoittaja esittele miestä tai poikaa, eikä kerro, miksi maailma oli tuhoutunut heidän ympärillään. Takaumat paljastavat, että muutamaa vuotta aiemmin oli myös äiti, mutta hän valitsi itse kohtalonsa, kun miehen pistoolissa ei ollut enää ammuksia kaikille kolmelle.

Palaneen maailman keskellä vaeltava kaksikko välttelee muita, koska ei voi tietää, ovatko he hyviä vai pahoja. Yleensä pahoja, raunioista kaivetuista säilykepurkeista elävään ihmisravintoon siirtyneitä metsästäjiä.

Sivistyksen kerros on ohut. Sen pyyhkimiseen riittää lätkän maailmanmestaruus. Kirjan kaksikko yrittää kuitenkin säilyttää ihmisyytensä. He ovat tulenkantajia.

Kaksikon pitää liikkeellä ihmisten välttely, ravinnon tonkiminen sekä ennen kaikkea unelma paremmasta elämästä meren rannalla. Mutta eloton meri ei tarjoa muuta kuin hylystä löytyvää täydennystä pressulla peitettyyn kärryyn. Elämässä kilvoitellaan enää siitä, kuka on viimeinen ihminen palaneella planeetalla.

15 vuotta sitten julkaistu Tie on lakoninen kuvaus postapokalyptisestä tulevaisuudesta. Vähäeleisestä kerronnasta on karsittu pois kaikki turha. Jäljelle jää toivoton maailma, jonka keskellä isä ja poika yrittävät ylläpitää toivoa. Jollain kierolla tavalla kirja opettaa nauttimaan nykyhetkestä, kun tietää mitä on tulossa.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua