Nathan Francis Quartet. Kuva: Kristiina Salmi

1

Tammikuussa 75 vuotta täyttänyt saksofonisti Eero Koivistoinen on jo 1960-luvun lopulta lähtien kuulunut suomalaisen jazzin keskeisiin hahmoihin. Hänen tuorein levytyksensä todistaa, että soittokunto on tällä hetkellä erinomainen.

Levy on julkaistu basisti Nathan Francisin nimissä, mutta Koivistoinen on albumin pääsolisti. NFQ (Ajabu! Records) yhdistää nuoren bändin ja kokeneen konkarin Coltrane-henkisissä tunnelmissa ja kylläpä homma toimiikin! Levyn modernissa mainstreamissa ei ole sinänsä mitään varsinaisesti uutta tai ihmeellistä, mutta lajissaan musiikki on poikkeuksellisen nautittavaa.

Suomessa asuvan amerikkalaisbasistin Nathan Francisin, pianisti Markus Niittysen ja rumpali Aleksi Heinolan komppaaminen on skarppia ja moitteetonta, mutta levyn tähti on silti Koivistoinen. Saksofonistin soitto kuulostaa pakottomalta, helpolta ja loogiselta, eikä silti ollenkaan rutiinin kyllästämältä. Syntyy mielikuva, että näissä sessioissa on ollut kaikin puolin lämmin tunnelma ja muusikoiden kesken hyvä tahto.

2

Pekka Laine on Yleisradion pidetty toimittaja, joka tuntuu yhä suhtautuvan musiikkiin intohimoisesti. Toki hänen juontonsa lipsahtavat välillä patetian puolelle, kun melko tavanomainenkin kipale saatetaan nostaa hämmentävän totisesti mestariteosten mausoleumiin. Annan kuitenkin nämä hetket mielelläni anteeksi, koska olennaista on Laineen asiantunteva omistautuneisuus, jollaista ei radioaalloilla esiinny yhtään liikaa.

Laine on paitsi toimittaja myös kitaristi, jonka ensimmäinen sooloalbumi The Enchanted Guitar of Pekka Laine (Svart Records) ilmestyi äskettäin. Musiikki on nostalgis-psykedeelistä rautalankaa, jonka kaikuisa soundi tuntuu tulevan jostain avaruuksien takaa – kenties Telstar-satelliitin kautta.

Laineen musiikki on totaalisen anakronistista, mutta myös mystisellä tavalla kaunista ja lohduttavaa. Samalla se tuntuu kertovan jotain olennaista Laineen mielenmaisemasta: levyä kuunnellessaan luulee ymmärtävänsä, miksi Laine puhuu radio-ohjelmissaan musiikista niin kuin puhuu. Tämä ei ole maitolaiturinostalgiaa, vaan jotain kokonaisvaltaisempaa.

3

David Bowien vuonna 1977 ilmestynyt Low-albumi ja etenkin sen ”hittikappale” Sound and Vision teki tuolloin parikymppiseen meikäläiseen ankaran vaikutuksen. Kirjoitin dymoteippiin Sound and Vision ja liimasin sen Bic-sytkärini kylkeen. Kiinnostukseni Berliiniä kohtaan alkoi vahvistua. Tuossa iässä sitä tapaa kaivata erilaisia soundeja ja visioita ja on vaikutteille altis.

Sound and Vision on lakoninen, lyhyt ja ikään kuin kesken loppuva biisi, joka on sellaisena lähes täydellinen ja minulle vähän ”pyhäkin”. Eli minun näkökulmastani sitä ei ehkä kenenkään kannattaisi versioida.

Paitsi että kannattaa, jos sen tekee yhtä loistavasti kuin yhdysvaltalainen lauluntekijä Roberto Carlos Lange eli taiteilijanimeltään Helado Negro on tehnyt. Tulkinta on tuore, mutta tunnelmaltaan niin hienosti alkuperäistä myötäilevä, että melkein onnistuin elämään joitain 1970-luvun tunnelmia uudestaan tämän parissa!

4

Diggailin Alivaltiosihteerin radiohupailuja vuosikaudet aina siihen saakka, kunnes ohjelma siirtyi Yle Puheen puolelle vuonna 2012. En juurikaan osunut Puheen taajuuksille ja ohjelman uusi, kanavan vaatima musiikiton formaatti oli mielestäni aiempaa tylsempi.

Muistelen silti usein ohjelmaa lämmöllä ja ilahduin, kun törmäsin Yle Areenassa Alivaltiosihteerin 90 parasta radiosketsiä -osioon. Näin alkuperäisestä yhteydestään erotettuina jotkut sketsit hiukan kärsivät, mutta on siellä helmiä kuten vaikkapa Ilta kielipoliisin aluehälytyskeskuksessa, Pohjalaaset kasvissyöjät grillillä ja Murrepakinoita kirjakielellä.

5

The Beatlesin nuoruusaikojen kotiluola, Liverpoolin Cavern Club on rock-historian myyttisimpiä paikkoja ja luulin tietäväni siitä ihan tarpeeksi. Mutta niinpä vain viihdyin mainiosti Yle Areenasta löytyvän Cavern Club -dokumentin parissa. Tiivis, tunnin kestävä The Cavern Club – brittipopin kehto (2019) kertoo klubin tarinan eri omistajien kausiin jaoteltuna ja ratkaisu toimii.

Erityisesti miellyin ohjelman juontajan, Liverpoolissa syntyneen näyttelijän Paul McGannin hötkyilemättömään tyyliin. Kaikki on dokkarissa nautittavan asiallista ja mytologisointia välttelevää.

Dokumentti kertoo yleisemmälläkin tasolla siitä, kuinka vaikeaa legendaarisimpienkin paikkojen on uudistua ”oikein” aikojen muuttuessa. Ja jälleen kerran jaksoin ihmetellä sitä, että Liverpoolin poliitikot noin vain sallivat alkuperäisen klubin tuhoamisen metron ilmastointijärjestelmän vuoksi. Olisi luullut, että taantuneessa satamakaupungissa olisi ymmärretty paremmin Beatlesin ja Cavernin markkina-arvon päälle jopa 1970-luvulla, Beatlesin hajottua.

Erik Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua