Juha Meriläinen. Kuva: Jonne Räsänen / Otava

​1

Isäntämme säteili hyvää tahtoa toivottaessaan tervetulleeksi pienen suomalaisryhmän Venäjän luoteisosassa Valko-Venäjän rajoilla pääsiäisenä 1992. Hymyilevä pappismies oli Vladimir Mihailovitš Gundjajev, Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta. Hän oli tunnettu hahmo ekumeenisissa piireissä myös länsimaisissa.

Suomalaisten seurueeseen kuuluivat piispa Eero Huovinen puolisoineen, Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispa, myöhemmin Helsingin ortodoksisen seurakunnan metropoliitta Ambrosius sekä teologi, filosofian tohtori Heikki Kotila. Joukossa oli lisäksi ystäväni, toimittaja ja kirjailija Teppo Kulmala.

Teppo oli matkan päähenkilö. Perillä Smolenskissa hänet voideltiin ortodoksisen uskon mysteerioon.

Varsinaisen toimituksen jälkeen seurakuntalaiset kokoontuivat kirkkopihalle. Yhtenä ohjelmanumerona oli Gundjajevin bravuuri. Ortodoksien tärkeimmän kirkkojuhlan osanottajat koettelivat kykyjään häntä vastaan. Metropoliitta seisoi alueen keskellä kädessään kananmuna, keitetty, jota vasten seurakunnan väki törmäytti omia kananmuniaan tarkoituksenaan särkeä esipaimenen pääsiäissymboli.

Gundjajev murskasi vastustajiensa munan toisensa perään, niin kuin hänelle ylipapin roolissaan sopikin. Suomalaisista sain minäkin mahdollisuuden. Kun seisoimme vastakkain ja valmiina mittelemään taitojamme, pingisreaktioni heräsivät heti, kananmuna heilahti ilmassa ja Gundjajev keräili kohta munankuoria kauhtanansa hihansuista. Näin fysiikan lait toimivat.

Muutaman sekunnin murto-osan iloitsin saavutuksestani, kunnes heti perään olin jo häpeissäni. Tunsin nöyryyttäneeni naapurivaltion kunnianarvoisaa metropoliittaa, ikimuistoisen pääsiäisemme isäntää. Hän oli kaiken lisäksi miellyttävä ja vieraanvarainen, selvästi seurakuntansa pitämä ja arvostama. Oli kuultu huhuja ja sain myös sen käsityksen, että hän oli Jeltsinin Venäjän liberaali, länsimyönteinen uuden ajan pappi, tulevaisuuden mies.

18 vuotta myöhemmin Gundjajev opittiin tuntemaan patriarkka Kirillinä.

”Voimannäyttö” ei nyttemmin ole hävettänyt. Päinvastoin. Esimerkiksi Iltalehti otsikoi 19.10.2023, että Kirillin johtama Venäjän ortodoksinen kirkko rekrytoi palkkasotilaita Ukrainaan.

2

Satakunta vuotta sitten Neuvostoliitossa katkaistiin pitkä uskonnollinen perinne. Valtion opiksi tuli ateismi. Kun supervallan savijalat notkahtivat sen alta yli 30 vuotta sitten, uskonto nosti päänsä, niin kuin se ei olisi koskaan lakannutkaan olemasta.

Kirkkohistorian dosentilta ja arkkipiispa Tapio Luoman teologiselta erityisavustajalta Juha Meriläiseltä on juuri ilmestynyt kirja Putinin alttaripoika – patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023). Siinä kirkko näyttäytyy voimallisena instituutiona, Putinin diktatuuriin sovitettuna.

Kirja sai julkituloaan siivittävän, ikävän lähdön Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla. Kun Meriläistä haastateltiin, lavan eteen pölähti kaksi tuntemattomiksi jäänyttä mieshenkilöä banderolleineen. Toisessa niistä luki ”Venäjää ei voi canceloida”, toisessa ”Nato pommittaa Donetskia”.

Tunnettujen tapahtumien valossa ja Meriläisen kirjan perusteella ne olisi voinut kirjoittaa Putin tai aivan yhtä hyvin patriarkka Kirill.

Meriläinen taustoittaa kirjassaan tarkasti sekä Kirillin urakehitystä että Venäjän ortodoksisen kirkon suhdetta Putinin hallintoon.

Kirkon päämiehen metodit kuulostavat tutunoloisilta. Kun huomattiin, että vuonna 2009 patriarkaksi nimitetyn Kirillin ranteessa vilkahteli 40 000 dollarin arvoinen kello, pröystäily nosti kohun. Vielä pahempana pidettiin sitä, että hän yritti salata asian. Putinilaiseen tapaan kirkko ja hän itse selittivät kaiken olleen suunniteltu hyökkäys.

Kirjasta voi lukea, miten kirkko on saaminsa verohelpotuksin rikastunut massiivisella tupakan, alkoholin ja öljyn myynnillä sekä pankki- ja hotellibisneksellä. Jo Bysantissa keisarin ja patriarkan suhde nähtiin keskinäisriippuvuutena. Ei siis mitään uutta auringon alla. Nyt virallisen julkistalouden varjossa kirkko ja Kirill tuovat mieleen Italian mafian.

Vuonna 2012 alkaneella kolmannella presidenttikaudellaan Putin alkoi etsiä hallinnolleen syvempää filosofista perustaa, ”Venäjän ideaa”. Hän perehtyi asiaan venäläisten 1800–1900-lukujen taitteen ajattelijoiden ja historioitsijoiden teoksista. Niistä hänelle kirkastui Venäjän ainutlaatuinen merkitys maailmalle. Kaikki he varoittivat lännen halua horjuttaa Venäjän ”hengellistä puhtautta”.

Kirill puolestaan piti ihmiskunnan kriisien ratkaisuna sitä, että se löytäisi moraalikäsityksen, jonka se voisi riittävässä määrin jakaa. Läntiset arvot näyttivät kuitenkin levittäytyvän Kirillin vaalimaan ortodoksiseen sivilisaatioon niin populaarikulttuurin kautta kuin Euroopan integraation seurauksena. Ihmisoikeudetkaan eivät olleet Kirillin mukaan jumalallista perua vaan ihmisten keksintöä. Hänen johtopäätöksensä on, että läntisen sivilisaation keskeiset arvot, kuten vapaus, demokratia, ihmisoikeudet ja ihmisarvo, kääntyvät itseään vastaan, mikäli ne erotetaan perinteisistä moraaliarvoista, käytännössä ortodoksisesta traditiosta.

Myös Putin on omaksunut saman näkemyksen osaksi venäläisyyttä, mikä on, kuten Meriläinen toteaa, mannaa Kirillille ja hänen johtamalleen kirkolle. Kirill ja hänen kirkkonsa pitivät jo 1990-luvulla tavoitteenaan kirkon ja valtion välisen ”sinfonian” palauttamista Venäjälle. Tätä nykyä mahtimiehet ovat ylimmät ystävykset. Meriläinen kysyykin, onko Kirill päätynyt paavi Franciscuksen sanoin Putinin alttaripojaksi?

Miksipä muuksikaan?

Venäläinen kansa on mytologian mukaan saanut alkunsa yli tuhat vuotta sitten Dneprin rannoilla, Kiovan kaupungissa. Sisäiset ja ulkoiset viholliset olivat Meriläisen kirjan mukaan yrittäneet hajottaa Venäjän ja erottaa sen kansat. Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen oli syntynyt Ukraina, joka oli vienyt mukanaan Venäjälle kuuluvia alueita, joita länsi nyt havitteli itselleen.

Pikkujuttu ei ole sekään, että Neuvostoliiton hajotessa yli puolet Venäjän ortodoksisen kirkon seurakunnista ja miltei kaikki luostarit sijaitsivat Ukrainassa. Ne ovat tärkeitä paitsi hengellisesti, myös taloudellisesti. Kun Ukrainan ortodoksit ovat erkautuneet Moskovan patriarkaatista ja on syntynyt itsenäinen ortodoksinen kirkko Ukrainassa, Venäjän hyökkäys oli Moskovan patriarkaatin näkökulmasta tilaisuus palauttaa Ukrainan ortodoksit sen alaisuuteen. Kirill antoi siunauksensa Putinin hyökkäykselle.

Jos Ukraina tunnustettaisiin Jumalan venäläisille antamien Rusin (valtakunta Itä-Euroopassa tuhat vuotta sitten) pyhien maitten perilliseksi, Venäjä menettäisi puoli vuosituhatta historiaa ja lakkaisi olemasta Bysantista alkunsa saanut tuhatvuotinen valtakunta. Hyökätessään Ukrainaan Venäjä taisteli oikeudesta nähdä itsensä muinaisena suurvaltana. Sama asetelma koskee Moskovan patriarkaattia ja sen itseymmärrystä.

Logiikka on selvä kuin pläkki. Ei tarvitse muuta kuin uskoa siihen. Tältä pohjalta Putin on ryhtynyt rakentamaan konservatiivista, nationalistista ja uskonnollissävytteistä kansallista identiteettiä, joka perustuu vanhoihin venäläisiin myytteihin.

Meriläinen analysoi Venäjän ja sen kirkon symbioosin yhteisine nykyintresseineen järkeenkäyvällä tavalla. Ulospääsyyn tarvittaisiin niitä hengen voimia, joista Kirill näkyy luopuneen.

3

Me kuusitoista Italia-intoilijaa, jalkapallotermillä tifosoa, emme olleet yhdistyksemme 21 vuotena saaneet tarpeeksemme maan maakuntien gurmeista, emme maan taiteista, emme Dantesta, muodista, kielestä, emme espressosta tai proseccosta.

Seurue oli päättänyt vaihteeksi kokeilla hyvässä huudossa olevaa Portugalia, lähinnä Lissabonia. Varmuuden vuoksi oli tehty päätös, että seuraavalla kerralla oltaisiin taas Italiassa.

Matkan ehdoton valtti oli edelleen samanhenkinen seurue ja erinomainen, tuttu opas. Vakuutuimme myös siitä, että ainakin espresso on Portugalissa toiseksi parasta maailmassa, eikä aitoa fadoa kuule missä vain.

4

Matkan kohokohtia oli juuri fado. Kielenharrastajien mieleen oli fado jo sanana, kun ei oltu kaukana italiasta. Fado pohjautuu latinan fatumiin, kohtaloon. Haikeitten fado-laulujen pohjalla on Lissabonin köyhien työläiskortteleiden elämäntarinoita, koviakin kohtaloita, mutta myös nostalgiaa.

Tulkitsijan, fadistan, karisma on vahvasti pelissä mukana. Laulun karheus on kaukana vaikkapa oopperalaulajan kouliutuneesta ja artistisesta tekniikasta. Salazarin diktatuurin aikana laulettiin fadoa, kun ei uskallettu sanoa julki omia mielipiteitä. Kansa on ollut kekseliäs kehitellessään vastarinnan tapoja, kuten Neuvostoliitossa maanalaista kirjallisuutta, samizdatia.

Todistimme fado-iltaa siihen vihkiytyneessä ravintolassa. Asiaan kuuluu, että nykyään fado-ravintoloissa syödään hyvin ja nautitaan esityksistä, jotka diktatuurin jälkeen epäpolitisoituivat.

Puolitoistatuntinen sisälsi neljän esiintyjän tulkinnat ja yhden nelihenkisen ryhmän vuorolaulun. Taso oli mukiinmenevä, parhaimmillaan verraten laadukas. Kun fado-laulut päättyivät, paikka oli tyhjä muutamassa minuutissa. Pääasiana oli fado.

Fado-kulttuurille on Lissabonissa myös nimikkomuseo ja fadista Amália Rodriguesin (1920–1999) kotimuseo kukkapuutarhoineen. Siinä toteutuu taiteilijan tahto esitellä elämäänsä myös hyvin henkilökohtaisella tavalla. Museota ylläpitävät suvun jäsenet sanoivat, että saamme Amáliasta ehkä lisätietoa, kun taiteilijan papukaija Chico avaa sanaisen arkkunsa. 30-vuotiaalla linnulla on vielä kymmeniä vuosia aikaa harjoitella puhetaitoaan.

Chico oli kymmenen vanha, kun sen emäntä Amália Rodrigues kuoli. Nyt papukaija on Amálian sukulaisten hoivissa kotimuseossa, jossa fado-laulajatar asui 44 vuotta. Kuva: Risto Ojasen ja Eliisa Holstikko-Ojasen kotiarkisto

Lähtöä edeltävänä iltana nautin vaimoni kanssa kevyen iltapalan hotellin viereisessä pienessä ravintolassa. Puhelias tarjoilijaneitonen teki kanssamme vilkkaasti tuttavuutta. Hän kertoi isoäitinsä olleen Amálian hyvä ystävä.

Kansallisomaisuudella nimeltään Amália on ollut keskeinen rooli siinä, että fado on nykyään Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa.

5

Liberdaden puistokadun ja Edvard VII:n puiston välissä Lissabonin keskellä tarkkailee maisemaa pronssinen Pombalin markiisi 40 metrin korkeudelta. Pombal on rannikkokaupunki Portugalin puolivälissä. Sen markiisi Sebastião José de Carvalho e Melo oli kuningastakin vaikutusvaltaisempi sisäministeri ja pääministeri. Hän organisoi ammattitaitoisesti Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen jälkihoidon. Jesuiitat hän karkotti maasta ja siirsi heidän omaisuutensa valtiolle. Pombalin nimi vilahtelee useissa yhteyksissä Lissabonin keskustassa.

Pombalin markiisi tarkkailee Lissabonia 40 metristä öin ja päivin. Kuva: Risto Ojasen ja Eliisa Holstikko-Ojasen kotiarkisto

Meilläkin on kosketuskohta tähän e Meloon. Suomalaisen Teatterin perustaja, tohtori Kaarlo Bergbom, kirjoitti vuonna 1863 viisinäytöksisen murhenäytelmän Pombalista ja jesuiitoista. Bergbom käsitteli teoksessaan erityisesti poliittisia vastavoimia. Draamassa on tietysti myös rakkautta, tärkeimpänä Pombalin tyttären suhde Elvasin herttuaan. Näytelmää on avannut Pentti Paavolainen teoksessaan Nuori Bergbom – Kaarlo Bergbomin elämä ja työ I 1843–1872 (Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2014; sivut 685–692).

Risto Ojanen

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua