Rinnakkaiset äidit. Kuva: Yle

1

Löysin taas itseni katsomasta Peter von Baghin Sininen laulu – Suomen taiteiden tarina -sarjaa, kun Yle oli tauon jälkeen antanut sen Areenassa katsottavaksi. Sarjan katsominen on kuin riitti tai rituaali, jonka mielellään toistaa kuin puhdistautumistarkoituksessa.

Ensivilkaisulla taiteilija- ja aikalaishaastatteluiden virtana etenevää sarjaa katsoessa ei voi kuin ihailla sitä näkemystä, joka on ymmärtänyt koota kaiken nähtävän eteemme. Käytetyn arkistomateriaalin määrä on tietenkin hirmuinen. Useammin kuin kerran mielessä käy ylistys ripeydestä, jolla von Bagh työryhmineen on osannut käydä haastattelemassa vielä voimissaan olleita taiteilijoita ennen heidän kuolemaansa. Von Baghin tilannetaju näkyy nokkeluudessa, jolla hän on osannut leikata haastatteluista esimerkiksi elokuvanäytteisiin.

Sarjan osat ikävä kyllä poistuvat hyvin pian nähtäville tulemisensa jälkeen; tätä kirjoittaessa hetkellä katsottavissa ovat jaksot kolmannesta kuudenteen. Aina voi lohduttautua lukemalla von Baghin samasta aiheesta tekemän kirjan Sininen laulu – Itsenäisen Suomen taiteiden tarina (WSOY, 2007).

Sininen laulu – Suomen taiteiden tarina Yle Areenassa.

2

Irlantilaiskirjailija Claire Keeganin pienoisromaani Kasvatti (Tammi, 2024; suom. Kristiina Rikman) on lapsen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa köyhän irlantilaisperheen tyttö lähetetään kesäksi maatilalle etäisen sukulaispariskunnan hoiviin. Tyttö saa ensimmäistä kertaa elämässään hoivaa, huolenpitoa ja rakkautta. Hän kokee iloa ja onneakin.

Keegan tiivistää lukemaan oppimisen riemun kuvankirkkaasti muutamaan lauseeseen: ”Aluksi minulla oli vaikeuksia pitempien sanojen kanssa, mutta Kinsella piti kärsivällisesti kynttään niiden alla kunnes arvasin oikein ja sitten tein sitä itse kunnes minun ei enää tarvinnutkaan arvata, osasin lukea. Se oli samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.”

Keeganin koruton proosa tekee hienovaraisia havaintoja ihmisistä ja ympäristöstä, kuten päähenkilökin. Noin 80-sivuisesta romaanista tehtiin yksi viime vuosien parhaisiin kuuluva elokuva, Colm Bairéadin ohjaama Hiljainen tyttö (2022).

Lue Ritva Alpolan arvio romaanista täältä ja Antti Selkokarin arvio elokuvasta täältä.

3

Jos jonkin esseekokoelman olen lukenut suurella mielihyvällä, niin Tommi Melenderin Ihmisen näköinen (WSOY, 2024) on sellainen. Sen luettuani huomasin

synapsien napsahtelevan päässäni kuin olisin saanut äkillisesti voimavirtaa.

Itselleni merkityksellisimmäksi nousee Melenderin essee Arvostelijan tunnustuksia, koska se tulee niin lähelle niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita minulla on ollut elokuvakriitikon työstäni. Melender kertoo kirjoittavansa myös kirjallisuusarvosteluja, koska hän tahtoo ymmärtää lukemaansa. Laskiessaan innostavan kirjan kädestään hän kertoo päässään myllertävän havaintojen ja vaikutelmien sekamelskan. Tässä Melenderin lausahdus: ”Minulta on turha kysyä tuoreeltaan mitä tuumin lukemastani kirjasta, koska suustani pääsee vain yhden koon latteuksia.”

Vastaavaa olen ajatellut itsekin sanoessani kyselijöille, etten vielä tiedä mitä mieltä olen äsken nähdystä elokuvasta, koska en ole kirjoittanut siitä vielä, sillä ajatteluni toimii kirjoittamalla eikä ensireaktioina.

Melenderiltä kuluu toisinaan monta päivää ennen kuin hän pystyy sanomaan kirjasta jotakin mielestään sanomisen arvoista. Hän kirjoittaa: ”Ellen jää miettimään lukemaani perin pohjin, en ole lukenut kunnolla, vaan teksti on pudonnut suoraan lävitseni.” Hän jatkaa ajatteluaan sanomalla, että proosan lukemisen pitäisi olla samaa kuin proosan kirjoittamisen: sotaa kliseitä vastaan. Kriitikon hahmo edustaa minulle lukijan ihannetta: henkilöä, joka ei suostu kirjoista puhuessaan tai kirjoittaessaan käyttämään ensimmäisiä mieleensä tulevia sanoja, koska ne ovat valmiiden ajatusten tahrimia.”

Lue Kari Heinon arvio kirjasta täältä.

4

Pedro Almodóvarin viime vuosien elokuvista olen kovin mieltynyt elokuvateattereissa yli kaksi vuotta sitten nähtyyn Rinnakkaiset äidit -elokuvaan, koska siinä näkyy perin juurin almodovarilaisen ihmissuhdekieputuksen ohella syvä myötätunto draaman kaikkia ihmisiä kohtaan, olivat he yhteiskunnalliselta asemaltaan keitä tahansa.

Perhe- ja sukuyhteyden, geenien ja identiteetin eri muotojen pohdintaa vilahteleva tarina huokuu tunnelmaa, jota yleensä löytää vain mietityimmistä kirjallisuusfilmatisoinneista, mutta tarina on silti kotoisin ohjaaja-käsikirjoittaja Pedro Almodóvarin omasta mielikuvituksesta.

Esteettisesti upea elokuva on niitä harvoja, joissa ohjaaja nostaa esiin maailmaa raakalaismaisuudellaan kauhistuttanutta ja jo unohtunutta Espanjan sisällissotaa ja sen jättämiä, vieläkin aristavia arpia.

Rinnakkaiset äidit Yle Areenassa 31.8.2024 asti.

5

Harva asiaohjelmasarja on vanginnut mielenkiintoni yhtä totaalisesti kuin 10-osainen Tarina Ruotsin historiasta nyt kesällä teki.

Häkellyttävintä sarjassa on mittakaava. Sarja alkaa ensimmäisten ihmisten saapumisesta nykyisen Ruotsin alueelle jääkauden lopun aikoihin ja vie katsojansa maailman nykyaikaisimpiin kuuluvan valtion päätymisestä uusien murrosten äärelle.

Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tuottamaan sarjaan on sijoitettu sellainen määrä aikaa, rahaa ja silkkaa raakaa työtä, että hatut päästä. Sarjaa kuvattiin puolitoista vuotta ja faktojen varmistamisessa auttoi 300 asiantuntijaa. Heistä ehkä sata nähdään sarjassa, noin 1 500 ihmistä on ollut mukana sarjan dramatisoiduissa osuuksissa näyttelijöinä ja avustajina.

Dramatisoinneissa huomiota kiinnittää niiden dialogittomuus. Mykät kuvaelmat korostavat itse asiaa. Jotkut saattavat muistaa ohjelmasarjaa juontavan tukholmalaisnäyttelijä Simon J. Bergerin Norjan finanssipiireistä tehdystä tv-sarjasta Exit.

Tarina Ruotsin historiasta tekee selväksi, miten monissa asioissa Suomen kehitys on kulkenut yhtä matkaa Ruotsin kanssa.

Tarina Ruotsin historiasta Yle Areenassa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua