Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Ville Pirinen nauttii muun muassa Ninni Forever Bandin, Mäntän Kuvataideviikkojen ja Mustanaamion olemassaolosta.

1

Asioiden parhauslistauksen kärkipäässä pysyttelevät aina esimerkiksi puut ja syntetisaattorit, koska ne sijoittuvat ikuisesti asioiden parhaimpaan neljännekseen. Puut ja syntetisaattorit yhdistyvät upeasti ääni- ja valokuvataiteellisessa taideprojektissa Stump of Prometheus. Jaana Maijala ja Ville Linna kuvaavat ja äänittävät matkoillaan merkittäviä ja kiinnostavia puita ja nostavat esiin häkellyttävää knoppitietoa globaalista puuskenestä!

En väitä ymmärtäväni mitä seuraava kuvaus teknisesti tarkkaan ottaen tarkoittaa: ”Prometheus 1 & 2 are analog synthesizers that translate the Bio-acoustic signals of plants into sound. These instruments are designed specifically for this project, they are constructed using recycled materials and were hand built in Finland.”

Joka tapauksessa kyseisillä vehkeillä on väännetty noin puolen tunnin mittaisia rauhoittavia, innostavia ja mielenkiintoisia orgaanis-elektronisia äänimaisemia rauhoittavien, innostavien ja mielenkiintoisten puiden ”soittamina”. Sekä projektin konsepti että lopputulos kauniine kuvineen ja äänineen ns. ”pärisee”!

2

Ninni Forever Band esiintyi 6.7.2019 Tampereen Telakan vuosittaisessa huipputapauksessa, Savulohirockissa. Muusikkona ja kuvataiteilijana kunnostautuneen Ninni Luhtasaaren sooloprojekti on laajentunut oikeaksi bändiksi, ja vieläpä todelliseksi paikallisindien superbändiksi. Yleensä niin sanotut superbändit ovat vähemmän kuin osiensa summa, eivätkä kiinnostele, kuten jäsentensä ”varsinaiset” yhtyeet. Savulohirockissa meno oli nimenomaan merkittävien osastensa summaa suurempaa.

Ninni Forever Band soittaa Luhtasaaren säveltämiä ja sanoittamia kappaleita, mutta jokaisen soittajan ominaislaatu ja persoona loistaa tasavahvana. Telakan keikalla rumpali Sini Mäenpää (Jukka Nousianen & Kumpp, Jukka ja Jytämimmit), kitaristi Joni Ekman (The Achtungs, Joni Ekman ja Koira), kosketinsoittaja Risto Ylihärsilä (Risto) ja basistilaulaja Luhtasaari asettuivat omintakeisine beatseineen ja styleineen yhteiselle kosmiselle ääniaallolle, kuten superiöörin superbändin kuuluu. Useita kertoja saavutettiin maaginen tila, jossa musiikki vaikuttaa soittavan yhtyettä eikä vain toisinpäin. Yhden julkaistun näytteen perusteella myös ääniteversio aiheesta toimii kuin mansikkahillo muurinpohjaletulla.

3

En nähnyt Savulohirockin viimeistä esiintyjää eli yhtyettä nimeltä Joustopäät, mutta hankin kuitenkin yhtyeen Jousti liikaa ja kärähti -kasetin (Fuck Records, 2019). Trio soittaa rytisevää kunnon musaa, jota voisi luonnehtia kehnosti esimerkiksi lauseilla ”Kollaa Kestää soittamassa Danzigia” tai ”Dead Moon meets Jope Ruonansuu”.

Jytäkkä rokkailu kohtaa absurdin sanoitusmaailman, muun muassa kappale Rasvis päänahasa lainailee lyriikoissaan surutta Ylen Elävästä Arkistosta löytyvää klassikkopätkää, jossa pikkukylän pojat harjoittelevat Elvis-saksausta maalaismaisemassa.

Joustopäiden musiikkia löytyy internetistä ainakin tämä Vastavirran Pub Yläkertaa ylistävä teos

4

Joka kesä kiinnostava Mäntän Kuvataideviikot kiinnostaa tänäkin kesänä. Marja Helanderin kuratoimassa Ihmisen aika -näyttelyssä riittää katseltavaa, kuunneltavaa ja ajateltavaa. Muiden parhauksien lisäksi Pekilon näyttelystä löytyy Anna Estarriolan lievästi ääntä ja liikkuvaa kuvaa sisältävä veistoksellinen installaatio Reincarnation alert, the acrobat and the next one to perform.

Se on juuri sellainen nerokas nykytaideteos, jota on turha yrittää sanallistaa esimerkiksi tällaiseen listaukseen. Yllättää, puhuttelee, huvittaa, pelottaa, tuntuu yhtä aikaa jotenkin tutulta ja totaalisen vieraalta, on yhtä aikaa kaunis ja ruma, selkeä ja käsittämätön, kutittelee aivoja jostain minne vain jännittävin taide ylettää, ja on aivan varmasti vaikutuksiltaan aivan erilainen kullekin kokijalle. Mene ja tiedä! 

5

Sinänsä ei-ehkä-aivan-paras lehti Ilta-Sanomat julkaisee arkipäivisin vanhoja Mustanaamio-seikkailuja näyttävinä koko sivun pläjäyksinä. Tarinat ovat asenteiltaan vanhentuneita, juonikuvioiltaan kömpelöhköjä ja kuvakerronnaltaan huvittavan jäykkiä. Mikäli miettii liian tarkasti Mustanaamion lähtökohtaista konseptia raitakalsareineen, eläinapureineen ja pääkalloluolineen, on äkkiä vaikeiden kognitiivisten solmujen äärellä. Kaikki tämä on tietysti nostalgisella tavalla myös erittäin viehättävää.

Parhaimmillaan vanhat ”Mustikset” ovat kuitenkin asiayhteydestä irrotettuina ruutuina. Niinpä parasta jokaisena arkipäivänä on käydä läpi Iltiksen naamiosivu jonkin ällistyttävän irrallistaideteoksen toivossa, mieluusti kahvilaympäristössä.

Yli vuoden asiaa harrastettuani voin kertoa, että lähes joka päivä nasahtaa, aina löytyy joku erikoinen kuva tai ällistyttävä lause! Samalla voi kokeilla myös lukea sarjakuvaa satunnaisessa järjestyksessä, ruutu kerrallaan sieltä täältä. Vanhakantaisinkin tarina saa kokeellisia lisäkierteitä, ja vaeltava aave ottaa paikkansa arkipäivän avantgardistisena voimauttajana.

Ville Pirinen