Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Juhani Koivisto on kuunnellut Liila Jokelinia ja lukenut Jaakko Riihimaan ja John Fagerholmin kirjoittamaa järkälettä Antero Jakoilasta.

1

We Jazz on Helsingissä järjestettävä jazzfestivaali. Tai tänä vuonna We Jazz levisi myös Tampereelle ja Tallinnaan. Kaikkien aikojen ensimmäinen Tampereen-konsertti näillä festivaaleilla oli lyhyesti ja kutkuttavasti nimetty Salakeikka. Keskiviikkona 4.12.2019 kello 17.30 minä ja noin 30 muuta ihmistä seisoimme Näsinpuiston suihkulähteen edessä tietämättä mikä meitä odotti. We Jazzin taiteellinen johtaja Matti Nives saapui paikalle ja kysyi: ”Ootteko te tulossa salakeikalle vai hengaatteko täällä muuten vaan?”

Sen jälkeen meille kerrottiin, että nyt kävelemme salaiseen keikkapaikkaan. Kohta löysimme itsemme Finlaysonin Galleria Himmelblausta. Kännykät toivottiin jätettäväksi turvasäilöön keikkapaikan ulkopuolelle. Jännitys tiheni – kuka tulisi esiintymään.

Kohta eteemme asteli amerikkalainen saksofonisti Johan Parzen-Johnson, joka soittikin kelpo keikan. Minulle musiikki ei mitään erityissäväreitä aiheuttanut, mutta ehdottomasti salakeikkakuvio oli hieno juttu ja toivottavasti We Jazz jatkaa salakeikkojen järjestämistä tulevaisuudessakin.

Kännyköiden kerääminen keikkapaikan ovella on kannatettavaa. Se vapauttaa mielen ja kehon olennaiseen eli musiikkiin ja tunnelmaan.

Samana iltana oli vielä Tampereen G Livelabissa kaksi festivaalin konserttia. Aluksi lyömäsoitintaiteilija ja muun muassa Black Motorista tuttu Simo Laihonen veti soolosetin teemalla Tribute to Milford Graves. Laihonen puhkui, ilmeili, ähisi ja kilkutteli sekä toki soitti rumpujaan ja muita pikkusoittimia mitä hänellä mukana oli. Minä tykkäsin, vaikka kovasti tuntui show hämmentävän osaa yleisöstä.

Tämän jälkeen lavalle saapui basisti Petter Eldhin luotsaama Koma Saxo. Keikka oli uskomattoman hyvä. Yhtyeessä on kolme saksofonista, rumpali ja basisti. Musiikki on monimuotoista, välillä rankkaakin tuuttausta, mutta välillä melodista ja rauhaisampaa. Varsinaisia sooloja ei juuri kuultu vaan yhtye toimi tiukasti yhtyeenä kuin solumainen kone.

En osaa Koma Saxoa oikein sanoin kuvata, musiikin virtasi jatkuvasti, välillä kiihtyen ja välillä pitäen lepotaukoja. Yhtyeessä soittavat Petter Eldh (basso), Jonas Kullhammar (tenorisaksofoni), Otis Sandsjö (tenorisaksofoni), Mikko Innanen (altto- ja baritonisaksofonit) ja Christian Lillinger (rummut). Yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy Koma Saxo on silkkaa jazzin ilojuhlaa liikkuen hyvin laajasti erilaisten musiikkityylien ja tunnelmien parissa.

2

Liila Jokelinin debyyttialbumi Kaamos on huono esileikki ilmestyi muutamia viikkoja sitten. Olin tuolloin kotona lasten kanssa marraskuun viimeisenä perjantaina. Lapset olivat menneet nukkumaan, vuorokausi oli jo vaihtunut lauantaiksi ja jäin yksikseni tuijottamaan keittiön pöydän ääreen Facebookia ja joitain muita sivustoja.

Jostain vastaani tuli ilmoitus, että Jokelinin levy on juuri nyt ilmestynyt. Laitoin levyn soimaan. Minulla oli joku epämääräinen tunne, ei edes tieto, siitä kuka Liila Jokelin on, mutta ei yhtään enempää. Rakastuin levyyn heti, kun ensimmäinen biisi Uin kohti pohjaa pärähti soimaan. Kaikki siinä tuntui luontevalta, kuumalta, puhuttelevalta, hauskalta ja rajulta. ”Mulla taitaa olla liian kuuma pää”, Jokelin lauloi ja se tuntui hyvin selkeältä.

Kuuntelin levyn saman tien useita kertoja putkeen. Monta biisiä tuntui heti välittömästi hiteiltä. Ainakin hiteiltä minulle. Levyn vanhoista musiikkimaailmoista, sirkusmeiningistä, tästä päivästä ja vaikka mistä nousevat teemat ja äänet kiehtoivat ja koukuttivat.

Seuraavana päivänä heräiltyäni huomasin, että levyn tekemiseen oli osallistunut vaikuttava katras ihmisiä: Liila Jokelinin (laulu, kitara) lisäksi mukana ovat Risto Ylihärsilä (rummut, taustalaulu, koskettimet), Jantso Jokelin (resonaattorikitara, huuliharppu, kurkkulaulu), V.J. Salonen (kitara, mandoliini, banjo, basso, kattila, taustalaulu), Lyli Cengiz (taustalaulu) ja Teemu Ojala (taustalaulu). Lisäksi muistin, että Liila Jokelin oli ollut mukana myös upeassa Kuparilinna-yhtyeessä. 

3

Joskus joku yksittäinen laulu nousee kirkkaana leimahduksena omaksi suosikiksi ja sitä soittaa uudelleen ja uudelleen. Joskus tämä laulu voi olla rauhallista meditatiivista jazzia, joskus elektronista äänikeitosta ja joskus suoraviivaisempaa kamaa.

Tiesin yhtyeen nimeltä Lapinpolthajat. Tiesin, että bändi soittaa punkia ja että yhtyeessä soittaa suosikkikitaristini Häsperi, joka tosin tässä bändissä soittaa lähinnä bassoa. Siinä kaikki etukäteistiedot.

Laitoin yhtenä aamuna soimaan tänä vuonna ilmestyneen Lapinpolthajien albumin IV; Lauluja Suomesta. Heti intron jälkeen tuleva biisi Paperittomana steissillä iskostui tajuntaani kuin riemukas pommi. Jos nyt pommi voi olla riemukas.

Biisi kertoo nuoresta pakolaisesta, joka hengailee Helsingin Rautatieasemalla, ei pääse kouluun eikä töihin ja odottaa Migrin päätöstä. Biisin kertosäe jää kerrasta päähän, ja sanoitus on viiltävä analyysi siitä, millaista on odottaa saako jäädä vai joutuuko palaamaan jonnekin, missä voi kuolla heti.

Erittäin monisyinen kappale. Koko levy on myös tutustumisen arvoinen.

4

Musiikkikirjoja julkaistaan suomeksi nykyään paljon. Aloitin Metson musiikkiosastolla työt noin 20 vuotta sitten, jolloin joutui tyytymään niihin muutamiin teoksiin, jotka vuodessa julkaistiin.

Uusien musiikkikirjojen taso vaihtelee paljon. Osa on tylsiä, osa heikosti toimitettuja, mutta onneksi joukkoon mahtuu myös paljon helmiä. Jaakko Riihimaan ja John Fagerholmin kirjoittama järkäle kitarasankari Albert Järvisestä ilmestyi vuonna 2010 ja nyt samat miehet jatkavat samalla onnistuneella tyylillä toisen kitaristin kanssa. Antero Jakoila – kitaristi (Reuna, 2019) ilmestyi tänä vuonna. Molemmissa kirjoissa on sivuja noin 450. Lieneekö tämä kirjoittajien viesti, että kumpikin on yhtä merkittävä kitaristi.

Antero Jakoila on levyttänyt 2 390 kappaletta (lähteenä kirja Gramexin vuodet 1967–2017; 50 vuotta yhtä soittoa) useiden muusikoiden kanssa. Näistä muusikoista Jakoila kertoo monia kiinnostavia tarinoita.

Jakoilasta on jäänyt mieleen kuva, että hän on lavalla soittaessaan – ja muutenkin – sivussa eikä huomion keskipisteenä. Tämä onkin totta, mutta se ei tee kirjasta yhtään sen huonompaa. Päinvastoin tuntuu, että Jakoila on tarkkaillut ja painanut mieleen hyvinkin paljon asioita ja tapahtumia, jotka albertjärvisiltä ja muilta olisivat ehkä jääneet huomaamatta tai ainakin muistamatta.

Riihimaa ja Fagerholm rakentavat kirjan haastatteluiden ja erilaisten dokumenttien pohjalle. Kuitenkin kirja etenee tarinanomaisesti eteenpäin. Tässä kertojia on yleensä aina kerrallaan vain kaksi ja mukana on paljon muutakin kuin puhetta. Muistelijoita ovat esimerkiksi Jussi Raittinen, M.A. Numminen ja Kimmo Pohjonen.

Paljon musiikkia seurannutkin saa kirjasta uutta tietoa ja uusia näkökulmia tapahtumiin. Jakoilan soololevyjä, jotka ilmestyivät lähinnä vuosina 1990–2004, käydään kiintoisasti läpi, kuten hänen ja elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen yhteistyötä. Ja paljon muita mielenkiintoisia asioita. Täytyykin ottaa kunnolla kuunteluun Jakoilan soololevyt.

5

Perjantaina 13.12.2019 järjestettiin Kirjastorock 3. Paikkana oli Vastavirta-Klubi. Esiintyjinä olivat Billie Joelina, Juhani Valkama, Mulliganes plays Cool Jazz, Tauko, APS4, Hintit ja Jaakko & Jay. Kaikissa illan yhtyeissä oli mukana kirjastotyöntekijöitä. Vapaaehtoinen pääsymaksu meni suoraa Pispalan kirjastolle.

Itse pääsin paikalle vasta, kun Tauko aloitti keikkaansa, koska poikani sai synttärilahjaksi liput paikallispeliin Tappara–Ilves ja Hakametsässä meni alkuilta. Tappara oli heikko, Ilves hyvä. Parempi voitti, ei voi valittaa.

Tauko, APS4, Hintit ja Jaakko & Jay olivat kaikki aivan loistavia. Illan päättänyt Jaakko & Jay lietsoi folkpunkillaan yleisön hurmioon. Hienoja bändejä, hieno tapahtuma! Kollegani olivat kaikki täyttä timanttia!

Juhani Koivisto