David Byrnen amerikkalainen utopia. Kuva: NBC Universal Information Limited

1

Jonathan Demmen ohjaama Talking Heads -konserttitaltiointi Stop Making Sense (1984) tunnustetaan yleisesti yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmistä musiikkielokuvista. Ja aivan syystä.

Pidän siitä paljon, mutta vielä paljon, paljon enemmän pidän Spike Leen tuoreesta mestariteoksesta David Byrne’s American Utopia (2020). Konsertti on taltioitu New Yorkin Broadwayn Hudson-teatterissa, jossa seitsemääkymmentä lähestyvä Talking Heads -keulakuva yhtyeineen esiintyy harmaissa puvuissa, paljain jaloin ja langattomasti metallisten ”hyttysverhojen” rajaamalla lavalla, jolla ei ole yhtikäs mitään.

Minimalistista lavastusta, puvustusta ja valosuunnittelua Byrne perustelee yhdessä kullanarvoisista välispiikeistään kertomalla, että halusi karsia esiintymislavalta kaiken epäkiinnostavan: ”Kaikkein mieluiten ihminen katsoo lopulta toista ihmistä. Ehkä jopa mieluummin kuin pussillista perunalastuja.”

David Byrne’s American Utopia on niin esteettisesti, musiikillisesti kuin elämänkatsomuksellisestikin harvinaislaatuinen trippi, jonka koettuaan voi uskoa voivansa kehittyä pikkuisen paremmaksi ihmiseksi kuin ennen elokuvan katsomista oli. Semmoista se on, kun taide tekee tehtävänsä!

David Byrne’s American Utopia Yle Areenassa. Esitykset Yle Teema Fem -kanavalla 20.11. klo 21.56 ja 21.11. klo 15.34.

2

Välttelen viimeiseen asti kirpputoreja ja antikvariaatteja, koska kuitenkin päätyisin vain ostamaan lapsuuteni takaisin pala kerrallaan. Joskus kuitenkin sorrun, mistä on yleensä syyttäminen Tampereen suosikkipuotejani, Antikvariaatti Makedoniaa ja Laukontorin Antikvariaattia.

Viime reissuilla edellisestä löytyi pitkään metsästämäni kolmas kovakantinen Mämmilä-kokoelma-albumi Mämmilä: Sarjakuvia Suomesta 1988–1996 (Otava, 2001; hiton kallis), jälkimmäisestä puolestaan Matti Hannuksen kirjoittama sporttiklassikko Moskovan olympiakirja 1980 (Juoksija, 1980; hemmetin halpa).

Semmoista olympiatunnelmaa kuin Hannuksen alkuerät, välierät, karsinnat ja finaalit yksityiskohtaisesti perkaavissa lajiselostuksissa ei noin vain kuvaruudun välityksellä ainakaan enää 2020-luvulla noin vain tavoitakaan (vaikka arkirasistinen afrikkalaisten keihäänheittäjien edesottamuksille naureskelu näin reilun neljänkymmenen vuoden perspektiivistä enemmän kuin hieman tökkiikin):

”Yifter kirii etunojassa muilta karkuun, mutta (Kaarlo) Maaninka lähestyy kaarteessa Kediriä ja Kotua. Kaarteen lopussa hän nousee näiden rinnalle ja painuu saman tein käsillään hurjasti tempoen ohi. Loppusuoralla on jo varmaa, että kauhajokilainen ottaa hopeaa! [..] Elevaara (Maaningan valmentaja – toim. huom.) pomppii edessä niin kuin 730 sentin pituushyppääjän reisistä lähtee, ja muutamassa sekunnissa on paikalle pölähtänyt kymmenien suomalaisten kynämiesten parvi esittämään kysymyksiään.”

3

Amerikkalaisminimalisti Steve Reich on noussut viimeistään 2000-luvulla yhdeksi sukupolvensa vaikutusvaltaisimmista säveltäjistä. Reichin musiikki ei ole mitään vapaamuotoista revittelyä; hänen sävellyksensä perustuvat pikemminkin yksittäisten äänielementtien pedanttiin järjestelemiseen ja tuon järjestyksen hienovaraiseen muokkailuun. Päräyttävien hittimelodioiden sijaan Reichin musiikille keskeisiä elementtejä ovat toisto, jännitteet, toisto, tekstuurien päällekkäisyys, toisto, toisto, t-ek-tekstuurien-n p-p-pä-pääl-päällekkäi-käisy-syys ja virheiltä kuulostavat musiikilliset mutaatiot, jotka saavat kappaleet singahtamaan uusiin, yllättäviin suuntiin.

Lyömäsoitinyhtye Osuma Ensemble kunnioitti Reichin 85-vuotista elonkaarta (ja omaa 15-vuotista taivaltaan) marraskuun alun konserteilla niin Tampereen kuin Helsingin G Livelabissa. Kvartetti tulkitsi Reichin musiikillisia kaavakuvia niin kalkattamalla (Music for Pieces of Wood), rummuttamalla (Drumming Part 1) kuin taputtamalla (ylimääräisenä encoressa kuultu Clapping Song).

Piano Phase -kappaleessa jankuttamaan pääsivät pianistivahvistukset Karla Suvanto ja Tuomas Turriago. Lisäksi kuultiin kahden pianon ja kahden vibrafonin yhteispelinä Quartet, joka liukuu jo lähelle populaarimusiikkia, tosin sen konstikkaampia muotoja, kuten fuusiojazzia, progressiivista rockia tai Ryuichi Sakamoton kikkailevampaa tuotantoa.

Osuma Ensemblen soitto kuulosti ihanalta ja inhimilliseltä, koska ihminen on kaikkein koskettavimmillaan yrittäessään toimia täsmällisesti kuin kone. Eihän se nimittäin koskaan ihan täysin onnistu!

En ole varma, onko Reichin popularisoimalle termille phasing olemassa hyvää suomenkielistä vastinetta, mutta esimerkkejä tästä kuultiin useimmissa konsertin kappaleissa. Mitä phasing sitten on? Vaikkapa sitä, kun olet puolisosi kanssa kaupunkikävelyllä ja tämä etenee jokaisella askeleella 0,1 cm pidemmän matkan kuin sinä itse, jolloin ennen pitkää huomaat olevasi häntä täsmälleen yhden askeleen jäljessä ja joudut hiukan pinnimään päästäksesi taas rytmiin.

4

On taidemuotoja, joista uskon ja toivon ”ymmärtäväni” jotain. Sitten on taidemuotoja, joista en päivänselvästikään ymmärrä yhtään mitään. Mikään ei kuitenkaan estä minua nauttimasta niistäkin.

En esimerkiksi ymmärrä yhtään mitään nykytanssista, tanssiteatterista, modernista tanssista – miksi sitä haluaakin kutsua. Minkäänlaista kieltä tai sanastoa nykytanssiesityksen yhteydessä näkemieni tai kokemieni asioiden käsittelemiseksi tai kuvailemiseksi minulla ei kerta kaikkiaan ole. Yhtä hyvin voisin lukea dadaistista runoa.

Ei sillä, että tätä kielitaitoa kaipaisinkaan – rakastan nimittäin nykytanssia ilmankin! Mutta niin kai minun kuuluukin rakastaa, jos kerran kokemukseni taidemuodon parissa rajoittuvat pelkkään priimaan: vähän Tero Saarista silloin, hiukan Pina Bauschia tällöin, ja vuosittainen Tanssiteatteri MD:n kantaesitys päälle.

MD:n marraskuinen ensi-ilta, Valintoja – Choices, rakentuu Anniina Kumpuniemen koreografian ja viiden osin ”improvisoituun liikemateriaaliin” perustuvan soolotanssin ympärille. Homma on toisin sanoen aikamoista tempoilua ja kouhotusta, kun Joel Alalantela, Klaara Haapanen, Ville Oinonen, Minttu Pietilä ja Samuli Roininen sinkoilevat pitkin teatterilavaa milloin omiin mietteisiinsä vajonneena, milloin kuin yhteisen energian ohjaamina, välillä jäseniään venytellen, toisiaan hivellen tai yksittäisiä sanoja ja lauseenpätkiä mystisesti haukahdellen.

Valintoja ei ole sellainen esitys, jonka voisi ”pelata läpi” järjestelmällisesti alusta loppuun seuraten, vaan katsojan itsensäkin on tehtävä valintoja; ketä seuraa, ketä ei, mitä esitykseltä haluaa ja mitä suostuu ottamaan vastaan. Jotain jää väistämättä kokematta, se täytyy vain kestää.

Alkuhämmennyksen jälkeen päädyin syystä tai toisesta seuraamaan lähes yksinomaan Minttu Pietilän ”tarinaa”; jokin juuri hänen elekielessään ja liikkumisessaan sai tekemään valinnan neljän muun lavalla kaikkensa antaneen tanssijan sijasta. Ja kun ”oma tanssija” välillä katosi kuvasta tai hiipui näyttämön varjoihin nöyristelemään, tuli orpo olo. Mitä minun nyt pitää tehdä? Valitsinko väärin?

Tanssiteatteri MD:n Valintoja – Choices Tampereen Hällä-näyttämöllä. Esityksiä 1.12.2021 asti.

5

Neliosainen dokumenttisarja Valioliigan tarina: Pelistä bisnestä (Fever Pitch: The Rise of the Premier League, 2021) on kömpelöstä suomenkielisestä nimestään huolimatta lusimisen arvoinen katsaus Englannin Valioliigan 1990-lukuun eli aikaan, jolloin raha löysi tiensä ensin jalkapalloseurojen ja niiden omistajien ja lopulta myös pelaajien taskuun.

Sarjan jokainen jakso on rakennettu jonkin suuren saagan ympärille, sellaisten kuin Jack Walkerin mesenoiman Blackburnin nousu, jumaloidun Eric Cantonan kung fu -käpis tai managerisuuruuksien Arsene Wengerin ja Sir Alex Fergusonin ikuinen kädenvääntö.

Tilaa on kuitenkin myös yksittäisille pienemmille tarinoille, joista mieleen jäävät erityisesti tuulennopean laitahyökkääjän Keith Gillespien kamppailu uhkapeliriippuvuuden takia (eräässä ottelussa oman joukkueen merkityksetön neljäs maali tiesi hänelle 52 000 punnan menettämistä) sekä Manchester United -fanien sinnikäs kamppailu Rupert Murdochin mediaimperiumia vastaan.

1990-luku oli monella tavalla yksinomaan kammottavaa aikaa englantilaisessa jalkapalloilussakin, mutta tiettyä viehättävää viattomuutta ja puuhastelun makua touhussa vielä tuolloin oli (ainakin olevinaan). Vaikka sukille tultiinkin välillä surutta, ei pääsylippuja ollut vielä hinnoiteltu ”katkarapukatsomon” kukkaroiden mukaan eivätkä perinteikkäät seurat olleet kyseenalaisten oligarkkien, öljymiljardöörien tai kasvottomien yrityskonglomeraattien omistuksessa.

Valioliigan tarina: Pelistä bisnestä Yle Areenassa.

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua