”Vivarium on pastellinsävyinen painajainen.”

1

Alkuvuonna näkemistäni uusista elokuvista mieleenpainuvin on kenties Lorcan Finneganin esikoisohjaus Vivarium. Tässä kauhu-scifi-satiirissa on kerrassaan nerokas perusidea: Imogen Poots ja Jesse Eisenberg näyttelevät nuortaparia, joka yhteistä asuntoa etsiessään päätyvät Yonder-nimiselle esikaupunkialueelle. Siellä kaikki talot ovat samanlaisia, enemmän talon pienoismalleja kuin varsinaisia asumuksia, ja pilvenhattaratkin ovat kuin asuurinsiniselle taivaalle naulattuja.

Paikka karmii, myös Pootsia ja Eisenbergiä, jotka päättävät lähteä sieltä mahdollisimman nopeasti. Paitsi: he eivät pääsekään. Kaikki tiet johtavat takaisin heille näytettyyn taloon, johon he vastentahtoisesti asettuvat kodiksi. Pari aamua myöhemmin he löytävät oveltaan pahvilaatikon, jossa on ruokatarvikkeiden lisäksi pieni poikavauva. ”Kasvattakaa hänet, niin teidät vapautetaan”, laatikossa lukee.

Vivarium on pastellinsävyinen painajainen, kauhuelokuva jossa ei ole väkivaltaa mutta joka on pelottanut enemmän minua kuin mikään muu elokuva. Se on mukautumisen, kapitalismin ja konsumerismin säälimätön satiiri, joka muistuttaa meitä kuinka helposti me vangitsemme itsemme elämään jonka vain luulimme haluavamme. Poots näyttelee Oscar-ehdokkuuden arvoisesti naista, joka kasvattaessaan hirviömäisen nopeasti varttuvaa lasta yrittää urheasti löytää sisältään äidin, päästäkseen pakoon.

Elokuvan nimeä ei mainita kertaakaan, mutta se paljastaa mistä tässä kaikessa on oikein kyse – jos ette tiedä mitä ”vivarium” tarkoittaa, googlatkaa se vasta elokuvan jälkeen.

2

Claire North on vasta 34-vuotiaan Catherine Northin salanimi, joka hän käyttää aikuisille suuntaamissa kirjoissaan. Seitsemäs Northin nimellä kirjoitettu romaani on kiehtova kauhu/fantasia/agentti/historiallinen trilleri-sekamelska, joka kehittelee pidemmälle It Follows -elokuvasta tuttua ideaa.

Englantilainen lääkäri William North saa vuonna 1884 Afrikassa niskoilleen kirouksen, jonka seurauksena kuolleen zulupojan haamu seuraa häntä minne ikinä hän menee. Jos aave tavoittaa Abbeyn, ihminen jota hän eniten rakastaa kuolee. Kävelyvauhdilla mertenkin yli etenevän haamun lähestymisen Abbey tuntee siitä, että hän alkaa nähdä ympärillään olevien ihmisten mieleen, hän näkee mitä nämä elämässään eniten rakastavat, vihaavat ja pelkäävät. Tämä tekee hänestä ihanteellisen joskin vastentahtoisen vakoojan Englannille.

The Pursuit of William Abbey kattaa vuodet 1884–1917 ja seuraa Abbeyta tämän loputtomalla pakomatkalla halki koko maailman aina ranskalaiseen kenttäsairaalaan ensimmäisen maailmansodan lopussa. Northin ilmaisu on tiheää ja rikasta, siksi en valjastaisi tätä romaania mihinkään tiettyyn genreen. Seikkailujen pohjalla kulkee syvä tematiikka totuudesta, siitä kuinka kukaan meistä ei oikeasti tunne itseään – emmekä halua lähellemme ihmistä, joka kykenee kertomaan meille totuuden itsestämme.

3

Blancmange: kummallinen bändi, kummallinen ura. 1980-luvulla Neil Arthurin ja Steven Luscomben duo teki kolme albumia veikeätä syntikkapoppia ja sai pari isohkoa hittiä. Kun menestys tyrehtyi, Arthur teki yhden soololevyn ja sen jälkeen omien sanojensa mukaan omistautui pariksi vuosikymmeneksi harrastukselleen kaivaa mahdollisimman syvä kuoppa Yorkshiren nummille.

2010-luvulla Blancmange palasi, mutta Luscombe joutui jäämään terveyssyistä pian sivuun. Arthur taas on viimeisen viiden vuoden aikana tehnyt Blancmangen nimellä peräti seitsemän albumia, joista uusin, Mindset nimeltään, on tutulla mutta yhä omalaatuisella kierteellä tehtyä elektronista poppia. ”This is bliss”, Arthur laulaa, eikä hän ole väärässä.

4

Espanjalainen Rahapaja on Netflixin viime vuosien yllättävimpiä menestyksiä, eikä ihme, sillä näin koukuttavaa sarjaa harvoin näkee. Rahapainossa tapahtuvaa panttivankidraamaa on jo venytetty neljään kauteen, ja on hauska nähdä kuinka siinä Paon kaltaisten jenkkisarjojen juonenkäänteet yhdistyvät telenovelan melodraamaan.

Rahapajan maailmassa seksi ja väkivalta ovat aina mahdollisia, joka tilanteessa, ja joku paljastuu aina jonkun toisen henkilön kauan kadonneeksi isäksi tai äidiksi. Kolmannella kaudellaan sarja on jo budjetin kasvaessa menestyksen myötä ja tarinan venyttyä aiotusta menettänyt alkuperäistä viehätystään, mutta se oli hauskaa niin kauan kuin se kesti.

5

Kun haastattelin vuonna 2012 Russell Maelia, kysyin onko tarpeen tehdä vielä uusia Sparks-levyjä. ”Maailma tarvitsee aina uutta Sparks-albumia”, Russell vastasi, ”se ei vain tiedä sitä”.

A Steady Drip, Drip, Drip on jo seitsemää vuosikymmentä lähenevien setäveljesten about 25. studioalbumi, mutta sitä on sisällöstä vaikea arvata. Näillä neljällätoista kappaleella he pilkkaavat Stravinskyä, kertovat miehen rakkaudesta ruohonleikkuriinsa ja tekevät hektistä poppia eksistentialistista uhista. Päätösraita Please Don’t Fuck Up My World palaa 46 vuoden takaisen luonnonsuojelulaulun Never Turn Your Back On Mother Earthin linjoille.

Tämä on Maelien maailma, me muut vain asumme siinä.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua