Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Joululahjakirjansa lukenut Olli Sotamaa on kääntynyt Kustantamo Odessan klassikoiden pariin

Kun joululahjakirjat on hiljalleen luettu, mutta kesän dekkarikauteen on vielä auttamattoman pitkä aika, on kohdallaan kääntyä klassikoiden puoleen. Klassikoita on tietenkin monenlaisia, ja usein parhaat niistä niin sanottuja kulttiklassikoita.

Kustantamo Odessan perustivat vuonna 1983 Aloha!-lehden nelihenkinen toimittajajoukko, johon kuuluivat muun muassa Kari Lempinen ja Jukka Lindfors. Seuraavan vuosikymmenen aikana kustantamo julkaisi kirjavan valikoiman kauno- ja tietokirjallisuutta. Odessan alkuperäinen agenda perustui osin puhtaaseen hätkähdyttämiseen ja jämähtäneen kulttuuri-ilmapiirin haastamiseen. Tätä taustaa vasten kustantamon vähän yli 40 nimekettä sisältävään katalogiin mahtuu yllättävän monta edelleen ihan relevanttia kulttuuritekoa.

Viisi nostoa Odessan tuotannosta on tietenkin aivan liian vähän, mutta mennään nyt näillä. Makuasioista on hyvä kiistellä.

* *

1 Quentin Crisp & Donald Carroll, Tyylikirja, 1984

Quentin Crisp (1908–1999) tunnetaan ansioistaan niin kirjailijana kuin näyttelijänä, mutta eritoten hänet muistetaan erehtymättömästä tyylistään. Donald Carrollin kanssa kirjoitettu Tyylikirja kokoaa Crispin tyyliin liittyviä tiivistyksiä ja provokaatioita osoittaen muun muassa, että tyylillä ja muodilla ei ole juuri mitään tekemistä keskenään.

Ahdasmielisyyden nokkelasanaisena pilkkaajana Crisp yltää miltei Oscar Wilden tasolle, mikä ei olekaan ihan vaatimaton saavutus. Tyylikirja ei tee kompromisseja tai jätä puolitiehen. Kuten ei tietenkään voi tehdä kukaan, joka huolella vaalii tyyliään.

AI, NIIN: Se englantilainen siinä Stingin biisissä Englishman in New York on muuten Quentin Crisp.

2 Walter Benjamin, Silmä väkijoukossa, huomioita eräistä motiiveista Baudelairen tuotannossa, 1986

Walter Benjaminin Baudelaire-esseet sisältävät kokoelman tarkkasilmäisiä modernin kaupunkikulttuurin analyyseja. Benjaminille 1800-luvun Pariisi oli suurkaupungin täydellisin ilmentymä, ja Baudelaire sen oivallisin tarkkailija. Suurkaupunkilaisen elämän luonteen modernille ominaisine tunnerakenteineen ja shokkeineen paljastavat tulkinnat toimivat edelleen kontekstoivan luentaotteen malliteksteinä.

Odessa julkaisi muutaman muunkin tieteellisemmän teoksen, joista ainakin Simmelin Muodin historia, Barthesin Pariisin iltoja ja Sontagin Artaud-luennat ovat muistaakseni ihan kelpo luettavaa.

AI, NIIN: Kun Odessan toinen perustaja Kari Lempinen 1980-luvun puolen välin jälkeen omaksui taiteilijanimen ”Walter de Camp”, se Walter tuli nimenomaan Benjaminilta.

3 Cicciolina, Tunnustuksia, 1988

Unkarilaissyntyinen mannekiini ja julkkis Ilona Staller muistetaan parhaiten luomastaan karnevalistisesta Cicciolina-hahmosta, joka sekä esiintyi pornoelokuvissa että äänestettiin yhdeksi kaudeksi Italian parlamenttiin. Hetken aikaa italialaiset setämiehet Fellinistä Umberto Ecoon olivat sitä mieltä, että Cicciolinan paljastetussa rinnassa paljastui jotain äärimmäisen kiinnostavaa 1980-luvun eurooppalaisesta populismista. Tunnustuksia-kirja leikittelee nokkelasti faktalla ja fiktiolla jättäen lukijan aprikoimaan, miten vakavasti koko Cicciolina-ilmiö pitäisi ottaa.

Lempinen oli avoimesti kiinnostunut tabuista, paheista ja säpinästä. Niinpä Odessan tuotantoon sisältyy useita teoksia, jotka tutkivat ja dokumentoivat kaupunkilaisen seksuaalielämän moninaisia muotoja. Vaikka näissä kirjoissa on välillä vähän tirkistelyn makua, samaan aikaan on mahdotonta kuvitella, että valtavirran kustantamot olisivat tuohon aikaan julkaisseet näin suoraviivaisia seksuaalivähemmistöjen kuvauksia.

AI, NIIN: Kun Cicciolina reilu kolmekymmentä vuotta sitten käväisi vilauttamassa Arkadianmäellä, hän oli Helsingissä juuri Odessan vieraana mainostamassa kyseisen suomennoksen ilmestymistä.

4 Jukka Lindfors & Markku Salo, Ensimmäinen aalto: Helsingin underground 1967–1970, 1988

Nykypäivän näkökulmasta 1960-luvun Suomi saattaa vaikuttaa paikoin ummehtuneelta ja takaperoiselta. Toisaalta elintaso nousi ja maatalousvaltainen elinkeinorakenne alkoi moninaistua. Suomettuneeseen asenneilmapiiriin alkoi muodostua taskuja ja onkaloita, joissa eli avantgarde, performanssi ja muut kokeellisen kulttuurin muodot.

Ensimmäinen aalto dokumentoi polveilevaan tyyliin 1960-luvun Helsinkiä ja niitä sympaattisen häröilyn muotoja, joista sukeutuivat muun muassa sellaiset yhtyeet kuin Suomen Talvisota 1939–1940 ja Sperm. Kaiken yllä leijuu rehevä undergroundin henki.

AI, NIIN: Kun Jukka Lindfors ja Markku Salo jo vuotta aiemmin yhdessä Sakke Järvenpään ja muiden Sleepy Sleepersin jäsenten kanssa kertasivat yhtyeen vaiheita, oli tuloksena Odessan julkaisema Jytinää Eestissä, jota moni pitää rokkiörvellyskirjallisuuden kansallisena klassikkona.

5 Anthony Burgess, Kellopeliappelsiini, 1991

Anthony Burgess ei ollut pelkästään kirjailija, vaan myös oppinut lingvisti. Kellopeliappelsiini-romaania varten hän kehitti venäjästä vaikutteita hakeneen Nadsat-slangin. Tästä syystä kirjaa on usein pidetty lähes mahdottomana käännettävänä. Moog Konttinen kuitenkin muotoili Odessalle kirjasta svengaavan suomennoksen.

Odessa julkaisi suomennoksia myös muun muassa William Burroughsin, Hubert Selbyn ja Sam Shepardin kaltaisilta yhdysvaltalaiskirjailijoilta, joiden tuotantoa on sittemmin suomennettu useammankin kustantamon toimesta.

AI, NIIN: Jos haluaa ”jännän fiiliksen”, kannattaa lähteä ilta-aikaan kuljeksimaan Kellopeliappelsiini-elokuvan kuvauspaikoille Brunelin yliopiston kampukselle Lontoon länsireunalla. Saattaa tulla yllättävä kiire takaisin asuntolaan.

* *

Vain muutamasta Odessan kirjasta on sittemmin otettu uusintapainoksia. Digiversioita tai äänikirjoja ei myöskään taida olla juuri tarjolla. Teosten ääreen pääseminen saattaa siis edellyttää pistäytymistä antikvariaattiin tai sivistyneen kaverin kirjahyllylle. Tai sitten kannattaa mennä kirjastoon, mikä nyt kannattaa aina.

Olli Sotamaa