Sinead O’Connor Cambridgessä vuonna 2014. Kuva: Wiki Commons

1

Skotlantilainen Andrew O’Hagan (s. 1968) muistelee Mayflies-romaanissa nuoruuttaan, ainakin osittain. Tuskin tämmöisen kirjan kirjoittaminen luonnistuu ilman omakohtaisia kokemuksia. The Wedding Presentin, The Feltin, The Bodinesin ja Red Lorry Yellow Lorryn kaltaisten bändien nimiä ei heitellä tuosta vaan.

Kirjan ensimmäisessä jaksossa on kesä 1986. Viisi skotlantilaisen pikkukaupungin poikaa lähtee viikonlopuksi Manchesteriin. Perjantaina nuorukaiset näkevät Shop Assistantsin keikan ja lauantaina he osallistuvat Festival Of The Tenth Summer -tapahtuman pääkonserttiin. Vanhan rautatieaseman tiloihin tehdyssä G-Mexissä esiintyvät muun muassa The Smiths, New Order, The Fall ja A Certain Ratio.

Toisessa jaksossa on syksy 2017. Pojista on tullut miehiä. Heistä yhdellä on syöpä. Hän pyytää palvelusta vanhalta ystävältään.

Kirjan jaksot ovat kummallisessa epäsuhdassa keskenään, ihan kuten elämäkin. Nuorena asiat ovat helpompia ja kevyempiä. Euforia on koko ajan käden ulottuvilla. Viisikymppisenä ei voi keskittyä pelkästään itseensä.

O’Haganin kirja rakentuu vastakkainasettelun ja moraliteetin varaan. ”Mitä sinä olisit tehnyt?”, kirjailija kysyy lukijalta.

2

Kun suomalaiset kirjailijat käsittelevät popmusiikkia, tulokset ovat usein surkeita. Harrastelijakitaristi Kjell Westö selviää viimevuotisessa Tritonus-romaanissa (Otava, 2020) kuivin jaloin. Vielä poppia ja rockia isommassa roolissa on klassinen musiikki, jonka käsittelyyn en ole oikea ihminen ottamaan kantaa.

Ostin Tritonuksen parilla eurolla kirpputorilta. Se meinasi unohtua yöpöydän kirjapinoon, sillä olin yhtä väsynyt Westön historiallisiin Helsinki-romaaneihin kuin moni muukin.

Tritonuksen päähenkilö on huippukapellimestari Thomas Brander, joka on tulossa vanhaksi. Hän rakentaa itselleen loistohuvilan – ”kolmikerroksisen betonikuution” – Turun saaristoon. Paikan nimi on Ravainen ja se muistuttaa kovasti Nauvoa, jossa Westöllä on kesämökki.

Branderin naapurissa asuu Reidar Lindell, joka on psykologi ja paikallisen coverbändin kitaristi. Keski-ikäiset, keskenään erilaiset miehet ystävystyvät. Lindellin kautta Brander ajautuu keskelle pikkukaupungin hullunkurisia perheitä.

Tritonus on mukaan tungettujen maahanmuuton, ympäristötuhon, pandemian ja #metoo-kuvioiden ansiosta liiankin kiinni nykyhetkessä. Ei siitä suureksi aikalaisromaaniksi ole, mutta harvoin käsiin sattuu näin hyvin kirjoitettua viihdettä.

3

Ennen kaikkea viihdyttävä on myös laulaja-lauluntekijä Sinead O’Connorin uusi muistelmateos. Parasta repaleisessa Rememberings-kirjassa on se, että se on ihan itse tehty ja täysin tekijänsä näköinen. Sama pätee lähes kaikkeen O’Connorin julkaisemaan musiikkiin.

Irlantilaisesta Sinead O’Connorista tuli supertähti vuonna 1990. Se tapahtui nopeasti, vahingossa ja vastoin hänen omaa tahtoaan. Siihen tarvittiin vain Princen säveltämä ja sanoittama Nothing Compares 2 U -laulu ja sen videolla O’Connorin silmäkulmasta vierähtänyt kyynel. Kaunista kappaletta laulaessaan O’Connor ajatteli äitiään, joka oli itse asiassa väkivaltainen ja arvaamaton ihmishirviö.

Vuonna 1992 Sinead O’Connor repi Saturday Night Live -ohjelmassa paavin valokuvan. Siitä alkoi pitkä luisu, joka johti toistuviin mielisairaalajaksoihin. Nykyisin O’Connor tekee kiertueiden välissä sairaala-apulaisen hommia.

Musiikin ohella Rememberings-kirjan toistuvia teemoja ovat uskonto, perhe ja ihmissuhteet. Tänä päivänä O’Connor on hijab-huivia käyttävä muslimi.

Sinead O’Connor on ollut naimisissa neljä kertaa ja hänellä on neljä lasta. Muistelmiensa perusteella hän oli nuorempana melkoinen sarjarakastuja. O’Connor puhuu suhteistaan sen enempiä peittelemättä. Oman määritelmänsä mukaan hän oli Peter Gabrielille vain ”viikonloppupimppi”.

4

Myös porilaisen Pasi Salmen uusi Suistossa-albumi on ennen kaikkea itse tehty. Sen komein kappale on nimeltään Uni Kuukkarista, osa II. Kuukkari tarkoittaa Porin keskustan länsipuolella sijaitsevaa Kuudetta kaupunginosaa. Laulun kertosäkeessä lauletaan: ”Mutta valveilla / mä usein ihailin / Nipa Neumannin / Jaguaria / pysäköitynä / hiekkakadulle / Tyyli-Westernin.”

Muun muassa Magyar Possesta ja Saijaa Saijaasta tuttu Salmi dokumentoi toisella(kin) soololevyllään elämäänsä ja kotikaupunkiaan realistisesti, mutta lämmöllä. Tämän parempaa outsider-taidetta ei suomalaisen popmusiikin piirissä ole tehty. Suistossa-albumista on otettu sadan kopion cd-painos. Toistaiseksi sitä ei voi kuulla missään muualla.

Erinomaisen levyn rytmikkäämmät laulut tuovat mieleen varhaisen New Orderin ja mietteliäämmät biisit vaikkapa Vini Reillyn. Äänikuva on tismalleen oikealla tavalla nuhjuinen. Se ei olisi 1980-luvullakaan edustanut tuotekehittelyn kiiltävintä huippua.

Sanoitukset ovat kuin satunnaisia valokuvia tai lyhytelokuvia Salmen elämästä. Juuri tältä Pori ja maailma ovat näyttäneet hänen silmissään lapsena 1980-luvulla tai nuorena aikuisena 2000-luvun alussa.

Jylhän ABC Tikkula Synthopia -päätösraidan häipyessä kaukaisuuteen ihmettelen, miksi kaikki eivät halua kuunnella tällaista musiikkia – rakkaudella tehtyä, elämästä inspiroitunutta sekä häikäilemättömän nostalgista.

5

Teimme kesälomamatkan Härmälän leirintäalueelle. Satoi vettä, joten uimisen ja grillaamisen jälkeen pelasimme mökissä tuttavaperheen mukana ollutta Exploding Kittens -korttipeliä.

Pelin tarkoitus on estää kissanpentuja räjähtämästä oman vuoron aikana. Onnella on suuri osuus, mutta onnistuneen taktikoinnin ja toisten suunnitelmien sabotoinnin aiheuttama mielihyvä vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin. Hyvästä psykologisesta silmästä voi olla apua, mutta toisaalta sopivan anarkistinen seitsenvuotias saattaa onnistua sekoittamaan systeemit ja kusettamaan kaikkia.

Hyvää Exploding Kittensissä on myös se, että pelin kesto on maltillinen ja ennakoitavissa. Yhteen peliin kuluu korkeintaan parikymmentä minuuttia. Kenenkään ei tarvitse katsella sivusta pitkään.

Osan pelin suosiosta selittää se, että korttien kuvat ovat sarjakuvapiirtäjä Matthew Innanin eli The Oatmealin tekemiä.

Tero Alanko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua