Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tero Alanko on hämmästellyt Eeva Lennonin anglismeja ja huvittunut Bill Callahanin huumorintajusta.
1
En piittaa Agentsin ja Ville Valon helmikuussa ilmestyneestä yhteislevystä. Etenkin vanhoja Rauli Badding Somerjoen klassikoita tulkitessaan Valo kuulostaa keneltä tahansa söpöilevältä iskelmälaulajalta.
Viime sunnuntaina kuitenkin lähdin Aitoon kirkastusjuhlille katsomaan Agentsin ja Valon keikkaa. Onneksi lähdin. Oli kylmä ja satoi vettä, mutta kokemus lämmittää sydäntä vielä pitkään.
Rauli Badding Somerjoen vuonna 1973 levyttämä Paratiisi on vuodesta toiseen esitetyin kappale Suomen tanssipaikoilla. Kun Aitoon Rokkiliiterin täyttänyt juhlakansa tunnisti Esa Pulliaisen soittaman intron, maailma pysähtyi hetkeksi.
Lapset, vanhukset ja kaikki siltä väliltä lauloivat Paratiisin antaumuksella alusta loppuun. Ville Valoa tarvittiin vain asettamaan kertosäe kohdalleen.
Oma reaktioni Paratiisiin oli täysin kontrolloimaton – itketti, nauratti ja selkäpiitä juoksi useampikin hiiri.
Kyllä kansa tietää.
2
Porilaisen Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo-romaani sijoittuu länsisuomalaisen teollisuuskaupungin laitamille. Toki kaupunki voi olla joku muukin kuin Pori, mutta kovin samanlaiselta se vaikuttaa.
Kuisman arkisessa dystopiassa on paljon samaa kuin J.G. Ballardin Tornitalossa, mutta Kerrostalon kertojia ovat köyhät, eivät rikkaat ja etuoikeutetut. Välillä asetelma vaikuttaa liiankin groteskilta, mutta mitäpä minä siitä tietäisin. Ja onhan liioittelu yksi taiteen tärkeimmistä tyylikeinoista.
Aidattu ja vartioitu kerrostalolähiö on erinomainen miljöö romaanille. Naamatatuoidut natsibodarit pyörittävät huumebisnestä. Juopot, työttömät ja muut arvottomat yrittävät selvitä, kuten parhaaksi näkevät. Kaikkien kohtalot ovat tarkoin määritellyissä suhteissa toisiinsa. Isoveli valvoo.
Kerrostalon ”opetus” jää hiukan epämääräiseksi, mutta Kuisman kuvittelema maailma kiehtoo ja hänen tekstinsä tempaa mukaansa. Kollektiiviromaanin hahmot tuntuvat enimmäkseen todellisilta tai ainakin mahdollisilta.
Yhteiskunnan tärkein tehtävä on auttaa heikoimmassa asemassa olevia, ei antaa lisää niille, joilla on jo tarpeeksi.
3
Ostin toimittaja Eeva Lennonin muistelmakirjan Prisman alennushyllystä. Melkein kaikkien kirjojen normaalihintakin on Prismassa halvempi kuin ns. oikeissa kirjakaupoissa.
Eeva Lennonin (o.s. Karikoski) isä oli Mannerheimin alaisuudessa työskennellyt eversti ja Helsingin ilmasuojelupäällikkö toisen maailmansodan aikaan. Äiti oli Mika Waltarin pään Pariisissa sekoittanut kaunotar.
Eeva Lennon itse pyöri nuorena opiskelijana 1950-luvun kulttuuripiireissä Matti Klingen, Outi Nyytäjän, Pentti Saarikosken, Arvo Salon ja muiden kanssa. 1960-luvun Pariisissa hän löysi irlantilaisen toimittajamiehensä Peter Lennonin ja tutustui muun muassa Samuel Beckettiin.
Kun Lennonin perhe muuttaa vuonna 1970 Lontooseen, ollaan jo Eeva Lennon, Lontoo -kirjan sivulla 209. Eeva Lennon asuu Lontoossa edelleen.
Eeva Lennon toimi Pariisissa ja Lontoossa Ylen ja monien lehtien ulkomaankirjeenvaihtajana. Eeva Lennon, Lontoo -kirja kertookin enemmän aikakausista, tapahtumista ja muista ihmisistä kuin hänestä itsestään ja hänen omasta elämästään.
Charles de Gaulle, Georges Pompidou ja Valery Giscard d’Estaing. Harold Wilson, Margaret Thatcher, John Major, Tony Blair ja niin edelleen. Etenkin kansainvälisen politiikan vuoristoradan hahmottajana Eeva Lennonin kirja toimii mainiosti.
Aluksi Lennonin lauseiden kieroutuneet sanajärjestykset ja rakenteet sekä muut anglismit saavat ymmälleen, mutta ajan myötä niistä muodostuu oman viehättävä tyylinsä.
4
Juhannuksen alla Tallinnassa avattiin Fotografiska Tallinn -museo. Ensimmäisen käynnin jälkeen pidän siitä jopa enemmän kuin Tukholman museosta.
Svengaavan Telliskiven alueen keskellä sijaitseva punatiilirakennus on vaikuttava. Ylimmän kerroksen ravintolan parvekkeelta näkee joka suuntaan. Tällainenko Tallinna oikeasti on?
Ensimmäisistä näyttelyistä vaikuttavin on brittiläisen Jimmy Nelsonin Homage To Humanity, siis Kunnianosoitus ihmiskunnalle. Brittiläinen Nelson on kuvannut alkuperäiskansoja Papua-Uusi-Guineassa, Siperiassa, Sudanissa ja muualla. Hänen kuvansa ovat äärimmäisen harkittuja ja aseteltuja. Ne ovat taidetta, eivät dokumentaatiota.
Näyttävät valokuvat ”oudoista” kulttuureista ja ihmisistä sopivat erinomaisesti myös lapsille. Viisivuotias tyttäreni hihkui monien kuvien edessä ja puhuu yhä näkemistään värikkäistä vaatteista, kummallisista hiuksista, poneista ja metsästyshaukoista.
Kerrosta alempana on esillä muun muassa Pentti Sammallahden runollisia valokuvia. Niissä minua viehättää erityisesti näennäinen sattumanvaraisuus.
5
Yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että rockbändien ja -artistien pitäisi lopettaa ajoissa. Todella harvassa ovat rockmuusikot, joilla on merkittävää annettavaa vielä keski-iässä.
Poikkeukset ovat tässäkin asiassa virkistäviä. Yksi virkistävimmistä on amerikkalainen lauluntekijä Bill Callahan, 53 vuotta.
Uransa alussa Bill Callahan esiintyi Smog-nimellä ja hänen levynsä olivat nuhruisia, mutta kiehtovia kotinauhoituksia. Sitten Callahanin maailma rupesi avautumaan vähitellen. Vuoden 2007 Woke On A Whaleheart -levyllä hän hylkäsi Smog-suojakilven ja ryhtyi levyttämään ”omana itsenään”.
Smog-ajan suosikkejani ovat erityisesti levyt Red Apple Falls (1997) ja Knock Knock (1999). Bill Callahan -albumeista pidän kaikista.
Kesäkuussa ilmestyneellä Shepherd In A Sheepskin Vest -levyllä Callahan laulaa vaimostaan ja pienestä pojastaan, löytämästään onnesta. Se on herkintä ja kauneinta kuulemaani musiikkia pitkään aikaan.
Eikä Callahanin kiero huumorintajukaan ole kadonnut. Confederate Jasmine -kappaleessa hänen vaimonsa toteaa, että kuukautiset ovat alkaneet. He rakastelevat siitä huolimatta.
Tero Alanko
