Unelmakoti Sisiliassa -ohjelman Marie ja Bill. Kuva: Janne Danielsson / SVT

1

Oletko koskaan miettinyt, millainen ihminen kätkeytyi pop-taiteen ikonin, Andy Warholin, kuoren alle? Kenties kuva hänestä ei ole kovin mairitteleva, jos olet kuullut, että Warhol hyödynsi tarkoin muiden kuuluisuutta, oli sitten kyse valkokankaan tähdistä, maailman rikkaimmista ihmisistä tai Campbellin keittopurkkien rivistöstä kaupan hyllyllä.

Niinpä ei tullut yllätyksenä sekään tieto, että Andy Warholin päiväkirjat ovat syntyneet toisen ihmisen kirjoittamina. Jouduttuaan ampumishyökkäyksen uhriksi ja käytyään lähellä kuolemaa Warhol päätti ruveta pitämään päiväkirjaa. Sen sijaan, että olisi itse raapustellut ajatuksensa paperille, hän soitti lähes joka ilta 1970-luvun puolestavälistä kuolemaansa 1987 asti ystävälleen Pat Hackettille. Tämä kirjoitti muistiin Warholin sanelut.

Vuonna 1989 ilmestyi Hackettin toimittamana kirja The Andy Warhol Diaries, jonka materiaalina oli kaikkiaan 22 000 sivua päiväkirjamuistiinpanoja. Kirjan myötä kuka tahansa saattoi olla kuuluisuuden ystävä pitempäänkin kuin viidentoista minuutin ajan.

Pat Hackettin omistautumista Warholin ajatusten tallentamiseen voi pitää kulttuuritekona, mutta yhtä suuri ellei suurempikin teko on Netflixissä maaliskuussa julkaistu kuusiosainen minisarja Andy Warholin päiväkirjat (The Andy Warhol Diaries), jossa tähän materiaaliin palataan yli 30 vuoden jälkeen: viime hetkellä, kun edes pieni osa Warholin lähipiirin ihmisistä on vielä elävien kirjoissa ja kykeneviä tarjoamaan knoppitietoa ja kokoavia lausuntoja ystävästään.

Warholista on valtava määrä filmimateriaalia, tv-haastatteluja ja omakuvia, mutta tähän Andrew Rossin ohjaamaan dokumenttisarjaan on materiaalia vielä rikastettu näytellyillä jaksoilla. Bill Irwinin näyttelijänsuorituksen ansiosta on ensi katsomalla vaikea sanoa, mitkä kohtaukset ovat alkuperäisiä ja mitkä vasta nyt rekonstruoituja. Irwinin ääni on saatu digitaalisesti muokattua hyvin lähelle Warholin omaa ääntä, ja myös tämä luo dokumenttiin intiimin tunnun. Haastatellut eivät ole pelkkiä puhuvia päitä, vaan jokaisesta heistä on otettu mukaan myös ”ennen varsinaista kuvausta” palanen rennompaa ja rosoisempaa videomateriaalia. Kuunnelkaa myös sarjan ihon alle menevää musiikkia, jonka on säveltänyt Brad Oberhofer.

New Yorkin yöelämässä vietettiin 1980-luvulla jatkuvia karnevaaleja, oli Studio 54, glamoröösi homo-skene ja dj-kulttuuri. Mutta aikakausi katkesi AIDS-epidemian aiheuttamaan shokkiin. Suurten juhlien krapulassa jäljelle jääneet vetäytyivät Warholin tavoin omiin koteihinsa, välttelemään tautia ja suremaan ystäviään.

Kiinnostavinta antia Warholin henkilökohtaisen elämän käänteiden lisäksi on koko New Yorkin 1980-luvun kulttuurin kuvaus, nuoren lupauksen Jean-Michel Basquiat’n ja Warholin ystävyys ja symbioosi, jossa kumpikin hyötyi toisen luovuudesta ja kuuluisuudesta. Warhol piti yllä coolia asennetta omaa uraansa kohtaan, mutta sisimmässään kärsi siitä, että 1980-luvulla taidemaailma tuntui kääntäneen hänelle selkänsä. Näinhän siinä kävi: ensimmäinen suuri Warhol-retrospektiivi koottiin New Yorkin Modernin taiteen museoon vasta vuonna 1989, jolloin taiteilijan ”odottamaton”, ”ennenaikainen” kuolema voitiin vain säälitellen todeta.

Andy Warholin päiväkirjat Netflixissä.

2

Jos Andy Warhol oli ainakin osittain kaapissa homoseksuaalisuutensa suhteen, Elton John pamautti asiaintilan uransa alkuvaiheessa Yhdysvaltain-kiertueellaan Rolling Stone -lehden toimittajalle suuremmitta estoitta. ”Olin kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka minut ja Divine oli käännytetty Crisco Discon ovelta. Katsotaanpa aihetodisteita: olin yrittänyt päästä maailman kuuluisimman drag queenin kanssa homoklubille, joka oli nimetty kuuluisan anaaliliukasteen mukaan. Uutinen, etten olekaan hetero, ei voinut tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta”, Elton John kertoo muistelmissaan Minä Elton John (Johnny Kniga 2019, suom. Jorma-Veikko Sappinen).

Mikä kertomisen lahja Eltonilla onkaan! Hän osaa olla itsensä suhteen riehakkaalla tavalla ironinen, hän osaa kertoa parhaat jutut myös hyvistä ystävistään John Lennonista ja Ringo Starrista, Freddie Mercurysta ja Michael Jacksonista, Gianni Versacesta ja Lady Dianasta.

Sympaattisempaa ja viihdyttävämpää luettavaa ei näinä aikoina voi toivoa itselleen. Sillä ”maailma, jossa artisteja valmennetaan olemaan sanomatta mitään muita järkyttävää ja esiintymään virheettöminä hahmoina, on tylsä. Kaiken lisäksi on valhe. Artistit eivät ole virheettömiä. Kukaan ei ole.”

Silloinkin kun Elton kertoo vuosikausia jatkuneen kokaiininkäytön lopettamisesta, hän ei lankea hymistelyyn, vaan muistaa katsoa silloista itseään huvittuneesti: hetken aikaa hän oli huumautunut raitistumisestaan niin, että uuteen maahan astuessaan hänen oli aina löydettävä tiensä lähimpään AA-ryhmään.

Mikäli siis maailma tuntuu toivottomalta ja oma elämäsi liian tylsältä, katsele maailmaa pari päivää punaisten, höyhenkoristeisten silmälasien läpi, joissa vilkkuu värivaloilla sana Elton. Mene kärpäseksi katonrajaan vaikkapa Las Vegasin Colosseumin show-esiintymisien aikaan! Shownsa ohjaajaksi Elton valitsi David LaChapellen, myös Warholin Interview-lehden valokuvaajiin kuuluneen tekijän, jonka tyyliä artistimme kuvailee: ”Hän on nerokas, mutta uransa siinä vaiheessa hän ei pystynyt ottamaan edes lomakuvaa pukematta kohdetta ensin Jeesukseksi, minkä jälkeen hän käski tämän seistä jättiläismäisen pehmoflamingon päällä ympärillään lihaksikkaita poikia, joilla on käärmeennahkaiset alasuojukset.”

Show’n nimi oli The Red Piano, ”melkoisen viaton otsikko sille, mitä sen taakse todella kätkeytyi.” Ollapa takahuoneessa kuulemassa, miten Eltonin äiti raivoaa, että tämä show tuhoaa hänen poikansa uran yhdessä yössä. Ollapa Sam Taylor-Woodin tavoin paikalla ja haluamassa lyödä kengällään Eltonin äitiä päähän, sillä niin täydellisesti artistimme puhuu lukijansa puolelleen, että kaikenlainen negatiivisuus Elton Johnin ja LaChapellen kaltaisten tekijöiden roisia yliampuvuutta kohtaan on pyhäinhäväistys.

3

Jaksan aina innostua remppaohjelmista, vaikka Love It or List It Vancouverin kodit näyttävätkin jaksosta toiseen yhdestä sapluunasta vedetyiltä ja Huvila ja huussi -ohjelman suomalaisten julkkis-mökkiomistajien kuljettaminen silmät sidottuna uudistetun mörskänsä pihapiiriin ei ehkä olekaan aivan parasta ohjelmatarjontaa piipattuine ”ihasteluhuutoineen”.

Tällä hetkellä parasta onkin ruotsalainen tuotanto, Unelmakoti Sisiliassa. Se kertoo ruotsalaisista Billistä ja Mariesta, jotka lähtevät neljän lapsensa kanssa etsimään rauhallista kesäasuntoa etelän lämmöstä. He löytävät Termini Imersen pikkukaupungista 30 vuotta tyhjillään olleen kivitalon, 1700-luvun lopulla rakennetun Palazzo Cirillon, jonka seinien patina on juuri oikeanlaista, vanhoja lattioita ei ole revitty eikä peiliovia vaihdettu missään vaiheessa. Taloa ei ole siis remontoitu pilalle, eivätkä Bill ja Mariekaan halua tehdä niin. Vaikka katto aluksi vuotaa, se korjataan ja sinisen huoneen laikut saavat jäädä koristeelliseksi muistoksi tästä vaiheesta. Taloon kuuluu kolme kerrosta ja yhteensä 450 neliötä, sekä villiintynyt puutarha, jossa kasvaa sitruuna- ja appelsiinipuita.

Talosta on riittänyt tarinaa vähintään kahteen tuotantokauteen. Ensimmäisellä tuotantokaudella laitetaan asumiskuntoon talon keskikerros, toinen keskittyy siihen, miten villiintyneestä puutarhasta saadaan viihtyisä ja toimiva, vesielementein ja pizzauunilla varustettu olohuone.

Katsojalle käy selväksi, että asioihin kuluu aikaa. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Myös perinnerakentajana tunnettu remppaaja saattaa erehtyä ja tilata Ikea-keittiön, mutta sitten malttaa kuunnella viisaampiaan ja päätyy vain kunnostamaan vanhan keittiön omiin tarpeisiin sopivaksi. Väliin voi tulla paperisotaa, koronapandemia ja rahahuolia, mutta tärkeintä on saada kokonaisuudesta esteettisesti kestävä, sellainen, johon voidaan olla tyytyväisiä pitkään.

Kuvausryhmää on kiitettävä, sillä sisilialaista luontoa, valoa, auringonlaskuja, öisiä kuutamoita, pittoreskia kylämaisemaa ja meren tyrskyjä maltetaan kuvata remonttisotkun keskelläkin. Kaikki tämä käy huhtikuisen takatalven keskellä terapiasta. Lisäksi on hienoa tavallaan pikakelauksella nähdä, miten lapset kasvavat ja perhe näyttäisi hitsautuvan tämän projektin mittaan yhä tiiviimmin yhteen. Iltatähti Solveig kasvaa silmissä ja jaksaa innostua edelleen kaikesta ympärillä tapahtuvasta äidin ja isän mukana. Murrosikäänsä pikkuhiljaa päättelevät pojat malttavat jättää pelikoneet nurkkaan ja tarttuvat viimein hekin lapionvarteen.

Unelmakoti Sisiliassa Yle Areenassa.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua