Mads Mikkelsen pienessä sievässä elokuvassa Yhdet vielä. Kuva: Atlantic Film

1

Aulis Ojajärven vuonna 1960 kokoama Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja sisältää 35 huippunovellia Giovanni Boccaccion Metsästyshaukasta Albert Camus’n Yövieraaseen. Kokoelman mainitaan olevan kouluhallituksen hyväksymä ja se on julkaistu koulujen lukemistoksi.

Alkusanoissa kirjan toimittaja kertoo, että novellien valintaperusteena on ollut, että ne aiheensa ja sisältönsä puolesta sopivat koulukäsittelyyn. Lähtökohtaisesti voisi siis odotella kokoelman sisältävän konservatiivisia, siveitä ja tylsiä novelleja, mutta kyseessä on varsin viihdyttävä ja tasokas katsaus hienon kirjallisuudenlajin maineikkaaseen historiaan.

Melkoisen miehinen novelliotos se kuitenkin on: ensimmäisen osan kolmestakymmenestä novellistista peräti 27 eli 90 prosenttia on miehiä. Vuonna 1969 ilmestyneessä kirjan toisessa osassa suhdeluku on vielä epätasapainoisempi: kahdestakymmenestäkolmesta kirjailijasta vain yksi on nainen.

Näiden lukujen valossa aion seuraavaksi tarttua Saara Turusen ja Petra Maisosen tuoreeseen Suurteoksia-antologiaan (Tammi, 2021), josta mieskirjailijat on jätetty kokonaan pois.

2

Pentti Haanpään (1905–1955) tekstejä ei Maailmankirjallisuuden mestarinovelleista löydy, vaikka voisi aivan hyvin löytyäkin. Haanpään jutuissa erityisen viihdyttävää on niiden kuiva huumori, hienosti muutamalla vedolla rakennetut henkilöhahmot ja rikas kieli. Myös luontokuvaus on huikaisevan tehokasta. Haanpää kirjoitti elämänsä aikana reilusti yli kolmesataa novellia, joista suuri osa on koottu kahdeksanosaiseen Teokset-sarjaan, josta olen niitä lueskellut kronologisessa järjestyksessä.

Mielenkiintoista Haanpäätä koskevaa materiaalia, kuten digitoituja muistivihkoja, käsikirjoituksia ja äänitteitä löytyy Pentti Haanpään museon sivuilta.

Kannattaa myös kuunnella Veijo Meren ja Jouko Turkan hervottoman levoton ja monin tavoin epäkorrekti juttutuokio vuodelta 1995.

3

Kevään juoksukirjana olen kuunnellut Anneli Kannon Rottien pyhimystä (Gummerus, 2021). Se on runsas ja vangitseva romaani, joka kertoo elävästi Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella, sen ajan kyläyhteisöstä ja maalariryhmästä, josta ei tiedetä juuri muuta kuin se, minkä kuvista voi päätellä. Taitavasti rakennettu romaani on taipunut erinomaisesti äänikirjaksi ja sen maailmaan on ollut antoisaa uppoutua.

Kannon romaanissa kirkon maalariporukkaan pestataan salaperäinen tyttö nimeltä Pelliina, tiilimestarin ottotytär, joka maalaa omaksi kuvakseen pyhän Kakukyllan, rottien pyhimyksen. Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakariston ikkunaholvista löytyy todellakin Suomen ainoa Kakukyllaa esittävä kuva, joka on antanut aiheen ja innoituksen Kannon huikealle romaanille.

En ole ainut, joka on Rottien pyhimyksen innoittamana suunnitellut ensi kesälle käyntiä Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon.

4

Olli-Pekka Tennilän neljäs teos Lemmonommel (Poesia, 2021) alkaa lukemisesta: ”Kun luette hänen runojaan ystävillenne tai kelle hyvänsä, on viisainta aloittaa, kuten Trevelyan, toteamalla: tämä ei ole hänen parhaitaan.”

Kaiken uhallakin todetaan heti, että Lemmonommel-kokoelman runot ovat aivan parhaita! Tennilän runoja lukiessa tulee usein liikutetuksi ja löytäneeksi, ja olemassaolon reunoja paljastuu kielen leikin ja luovien lipsahdusten, kirjoitusvirheiden, sananmuunnosten ja palindromien kautta. Ehkä Tennilän runous on leikkiä vakavilla asioilla, koska niillä voi vain leikkiä.

Lemmonommel sisältää monenlaisia aineksia: pitkää ja lyhyttä runoa, aforismeja ja laveampaa kerrontaa, jatkuvuutta ja katkoksia, ja seassa on myös savua, joka ei tietenkään ole pelkkää savua, vaan savumerkeistä pelkistettyjä kirjaimia: ”kaikki, kaikki on kirjoitusta, mutta minä en vielä, minä en vieläkään osaa lukea”. Komean kirjan kannet hehkuvat punaisina kuin kekäle ja sen äärellä viihtyy kuin nuotion äärellä.

5

Kuten ohjaaja Thomas Vinterberg sanoo, alkoholi on maailmanhistorian kannalta merkittävä asia. Vuonna 2020 ensi-iltansa saanut Yhdet vielä (Druk) on hieno tutkielma alkoholista ja sen käyttämisestä. Tanskalaiselokuva kertoo neljästä keski-ikäisestä miesopettajasta, jotka päättävät kohentaa elämänlaatuaan pysyttelemällä arkipäivät tasaisessa seitinohuessa humalassa. On sanomattakin selvää, että homma karkaa käsistä.

Elokuvaa katsellessa kokee niin nousuja kuin laskuja, iloa ja häpeää. Juopuneen nauru vaihtuu yllättäen itkuksi ja toisin päin. Elokuva kertoo hienosti vapauden tavoittelusta, joka johtaa entistä lujempaan riippuvuuteen. Juominenhan on parhaimmillaan melko lupsakkaa toimintaa, mutta huomaamatta onkin tosi traagista tavoitella sitä mieletöntä fiilistä, kun on ensi kertaa kännissä. Yhdet vielä ei kuitenkaan ole moralistinen elokuva, vaan jättää tilaa monenlaisille tulkinnoille. Lopun tanssikohtaus on kamalan komeaa katsottavaa.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua