Yksityiskohta Sankari ja antisankari -kirjan kannesta. Kuva: Gaudeamus

1

Ei ole varmaan ihmistä, joka ei jossakin elämänsä vaiheessa törmäisi muistisairauteen. Oma läheiseni kuoli muutamia vuosia sitten 67-vuotiaana sen kourissa. Muistan monilahjakkaan ihmisen 1970- ja 1980-luvuilta innostuneena tietokoneohjelmoinnista eli koodaamisesta. Ala oli silloin nupullaan Suomessa ja hän opiskeli sitä koko nuoren ihmisen innolla. Onneksi emme tienneet mitään tulevasta. Viimeiset vuodet olivat viiltäviä, musertavia.

Maaliskuun suurin uutinen ei itselleni lymyillytkään eduskuntavaaleissa eikä Naton odotuksessa, vaan aivopesurissa. Oulun yliopisto sai viime kuussa Suomen Kulttuurirahastolta 700 000 euron apurahan sen jatkokehitykseen. Sitä pidetään lupaavana Alzheimerin taudin hoitoon. Yhdistettynä aiemmin saatuihin 1,5 miljoonan euron lahjoitusvaroihin tarvittavat rahat ovat nyt koossa.

Pesurin avulla aivojen sulkujärjestelmää voidaan hetkellisesti avata. Tällä tavalla lääkeaineet saadaan perille täsmällisesti oikeisiin paikkoihin. Samalla voidaan huuhdella kuona-aineita pois.Tuntuu käsittämättömältä, että näin suuri tieteellinen harppaus kuin aivopesuri joutuu kinuamaan kehittämisrahaa sieltä ja täältä. Kyse ei ole edes mistään valtavista summista, kun ajatellaan hoitomenetelmän tärkeyttä.

Meillä Suomessakin liikkuu rahaa sinne ja tänne, satojatuhansia ja miljoonia välillä helpostikin. Säälittävää, että lääketieteellinen tutkimus ei ole tarpeeksi mediaseksikästä, että iso raha kulkisi kerjäämättä sen laariin.

2

Elämä ei ole onneksi yhtä matalapainetta, se on myös huvittavia vanhoja kirjoja. Otetaan nyt vaikka 1920-luvulla julkaistu opas nimeltä Suutelemisen taito. Kirjan kirjoittaja on jättäytynyt häveliäästi Don Juan -nimimerkin taakse. Kirjan on julkaissut liki 100 vuotta sitten kustannusliike Menekki Helsingistä.

Opuksen mukaan jaavatar on parempi suutelija kuin japanilainen nainen. Ja andalusialainen nainen vasta hyvä suutelija onkin, puhumattakaan wienittärestä. Kirjassa käydään läpi myös, minkäikäisinä naiset suutelevat ”kauneimmin”.

Kirjoittajan mielestä suomalaisen naisen suudelma ei paljoakaan eroa saksattarien ja ruotsalaisten naisten suudelmista. Don Juan valistaa, että suomalainen nainen suutelee tavallisesti miestä vasta sitten, kun on rakastunut mieheen.

Hän korostaa myös, että hyvä suudelma on sopivan intensiivinen, äänetön ja heti suutelemisen jälkeen ei saa puhua, vaan mieluummin on tuijoteltava suudeltavan käsiä tai silmäripsiä.

Elämähän on ikuista oppimista. Ilman näitä suutelemisoppeja olisi ollut huomattavasti raskaampaa vanheta, joten ei mennyt tämäkään vanha kirja hukkaan.

3

Ei tule kevättä, ettenkö ostaisi uusia lintukirjoja. Hyllyssäni on niitä jo vino pino 1980-luvulta saakka. Aina on silti tilaa vielä yhdelle tai kahdelle.

Lintukirjat tuovat mielihyvää eivätkä tämän kevään uutuudet tee siinä poikkeusta. Voi vain kiittää Matti Alasaarelaa, Esa Hohtolaa ja Jari Peltomäkeä uutuuskirjasta Pöllöt – metsiemme hiljaiset saalistajat (Docendo, 2023).

Kauniisti kuvitettu ja taitettu kovakantinen kirja on hyvän lintukirjan tavoin kuin pieni taide-esine. Kirja esittelee kaikki 10 Suomessa pesivää pöllölajia. Jos on vähänkään huono päivä, avaan sivun 183 ja katson, kuinka pöllönpoikanen kallistaa päätään selvittääkseen, mistä häiritsevä kameranraksutus tulee.

Tämän kevään uutuuksia on myös Tero Linjaman ja Jussi Murtosaaren kirja Lintuharrastajan lajiopas (Docendo, 2023). Kirja esittelee Suomen pesimälajiston ja vuotuiset vierailijat.

336-sivuista kirjaa on muhiteltu kymmenkunta vuotta ja se näkyy perusteellisena laatuna. En tämänkään jälkeen tunnista taviokuurnaa tai pikkukäpylintua, mutta mitä väliä. Olen virkistynyt luonnon kauneudesta ja tiedän, kuka se ulkosaariston pingviinimäinen tyyppi on.

4

Lastenkasvatusopas, mikä pelottava sana. Onneksi psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman ei nimitäkään uutta kirjaansa Ben Furman & lasten haasteet taidoiksi (Viisas elämä, 2023) lastenkasvatusoppaaksi, vaan pikemminkin kirjaksi, jossa on kokeneen opettajan ja kirjailijan vinkkejä taitolähtöiseen kasvatukseen.

Kirja on hyvä, kuinkas muuten. Siinä käydään läpi aivan konkreettisesti muun muassa valikoivaa syömistä, huonoa itsetuntoa, keskittymisvaikeuksia, raivokohtauksia, kiusaamista, jännittämistä, valikoivaa puhumattomuutta, väkivaltaisuutta ja vanhempien eroa.

Kirjassa käsitellään myös taitolähtöisyyttä koulussa ja yhteistyötä oppilaiden ja vanhempien kanssa.

Ei ole oikeastaan ihmistä, joka ei hyötyisi tästä kirjasta, vaikka ei olisikaan vanhempi, isovanhempi tai opettaja. Ja jos Furmanin lempeä ja selittävä tyyli vaikuttaa lukijasta vähän lässyn amerikkalaiselta ja ylioptimistiselta, ei pidä säikähtää. Suomessa on ihan riittävästi ahdistusta ja pessimismiä, joten kyllä me yksi Ben Furman tarvitaan.

5

Nyt jo edesmennyt äitini muisteli aikoinaan, kuinka löi koulukavereiden kanssa vetoa siitä, että pääsee Mannerheimin kanssa juttusille. Mannerheim asui Mikkelissä tuomiokirkon lähellä olevassa Graniittitalossa vuosina 1941–1944 ja oli mikkeliläisten varhaisteinien keskuudessa kova sana, kansainvälinen superstara.

Mannerheim oli tuon ajan tutkimusten mukaan lasten ja nuorten suosikki mennen kirkkaasti ohi tiedenainen Marie Curien ja viidakon kuningas Tarzanin.

No, äitini kuulemma voitti 12-vuotiaan nokkeluudella tämän vedonlyönnin. Tarvitsi vain kävellä päin Mannerheimia, niin johan heltisivät ruotsiksi lausutut anteeksipyynnön sanat: Förlåt, fröken.

Historioitsija Tuomas Tepora on kirjoittanut Mannerheim-kultista kirjan Sankari ja antisankari – Mannerheim -kultin pitkä vuosisata (Gaudeamus, 2023). Itse luulin ennakkoon, että Mannerheim olisi aivan liian kaluttu aihe, että siitä saisi kiinnostavaa 300-sivuista kirjaa, mutta mitä vielä. Kirjahan on loistava!

Mannerheim on ollut suomalaisille kuin Barbie-nukke. Jokainen aikakausi on sovitellut Mannerheimin päälle mieleisiään vaatteita ja aatteita ja hänen hahmoaan on tulkittu millon mitenkin, omista tarkoitusperistä lähtien.

Perusteellinen tietokirja sisälsi itselleni paljon yllätyksiäkin niin kuin vaikka sen, että runoilija Edith Södergran haaveili valtionhoitaja Mannerheimista intohimoisesti. Södergran näki unen, jossa Mannerheim syleili häntä ”päihdyttävästi ja hullaannuttavasti” näkemättä Mannerheimia oikeasti kertaakaan. Runoilija arveli ystävälleen, että mikäli Mannerheim olisi todellisuudessa samanlainen kuin unessa, hän olisi korviaan myöten rakastunut tähän.

On mielenkiintoista nähdä, onko Mannerheimilla tulevaisuudessakin paikkansa kansan syvien rivien keskuudessa ja minkälaisena hahmona haluamme hänet nähdä. Vai joko viuhasti ajassa liikkunut Mannerheim-kultti joutaa unholaan?

Ja mistä löydämme seuraavan historian suurhenkilön, josta voimme alkaa viritellä debatteja suuntaan ja toiseen. Syntyykö sellaisia enää, kun Urho Kekkonenkin alkaa olla käsitelty?

Voiko vaikka Sanna Marinista sukeutua 50 vuoden päästä hahmo, jonka merkityksestä Suomelle väännämme iloisesti kättä vai jääkö suomalaisten palvonnan ja vihan kohteena oleminen hänellä lyhyeen. Ja mitähän uudeksi mystiseksi kulttihahmoksi pääseminen ylipäätään vaatisi, toivottavasti ei ainakaan uutta sotaa.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua