Meeri Koutaniemi. Kuva: Christian Pirskanen

1

Vuodenvaihteessa saatiin ääniaalloille kolmas setti Radio Sami Yaffaa, jossa mainittu rocktähti turisee mukavia, tarjoilee meheviä juoruja tapaamistaan muusikoista ja kertaa nuoruutensa musavaikutteita. Uusi vuosi on jo pitkällä, mutta mitäs siitä, kun Yle Areenasta voi valita koska vaan sopivan teeman iltojaan ilahduttamaan. Olisiko se tänään Falafel-kuningas ja hämähäkki, Vaikka sataakin sekopäitä niin rakkaus voittaa vai kenties Turmiota, hurmiota ja atomikoiria?

Musiikin löytäminen ja musiikin diggailu avautuu aivan uudella tavalla, kun Sami Yaffa kertaa omia päänräjäyttäneitä elämyksiään. Onko sinulle käynyt niin, että jonkun musiikinlajin harrastaminen on jossain vaiheessa elämää tuntunut vähän nololta? Yaffalta saa synninpäästön, sillä hänelle mikään genre ei ole poissuljettu, ja mikä parasta, hän osaa kaivaa musiikilliset vaikuteketjut pintaan aina yhtä oivaltavasti.

Kulttuurista omimista tai ei, mutta mitä meillä olisi, jos emme saisi sekoittaa ja poimia vaikutteita toisilta muusikoilta, toisista musiikkikulttuureista. Jos siis teemme sen hyvin, ja alkuperäistä lähdettä kunnioittaen.

Radio Sami Yaffa Yle Areenassa.

2

Tämä alkuvuosi on todistanut, että pariskunta Yaffa-Koutaniemi on todellinen kulttuurinen vitamiinipiikki. Kuvataiteilija Meeri Koutaniemi nimittäin jaksaa ihastuttaa nykytaiteeseen keskittyvässä haastattelusarjassaan. Ylen tv-tuotantoon kuuluvassa Irti kuvasta -sarjassa otetaan yllättävän paljon irti taiteilijoista, sillä luovan prosessin juuret, maaperä ja hedelmät tulevat tarjolle runsaina näissä kohtaamisissa.

Meeri Koutaniemi ottaa kahdeksan taiteilijan teeman ja tekemiset vastaan myös koko kropallaan, liikkuen, tanssien, suossa kahlaten, tunturissa loikkien, kunkin taiteilijan omassa ympäristössä. Hän avaa taiteilijan ajattelua ja matkaa, joka teokseen on johtanut.

Antti Laitisen mieletön fyysinen työskentely juontaa juurensa urheilevan perheen tavasta tehdä asioita, Outi Pieskin taiteessa vaihtelevat halu palata juurilleen saamelaisen käsityökulttuurin, duodjin, pariin ja toisaalta halu tehdä tilallisia teoksia ja abstrahoida. Teija ja Pekka Isorättyän työskentelyn takana on yhteinen, pitkä historia ja teknisten työskentelytapojen hioutuminen hienoksi vuoropuheluksi.

Koutaniemi tutustuttaa katsojan myös omaan muotokuvaajan työhönsä, hän nimittäin ottaa jokaisesta haastateltavastaan valokuvan, joka kiteyttää jotain taiteilijan luonteesta tai sulauttaa taiteilijan sisään taiteensa taikamaailmaan. Näin fyysisesti heittäytyvää taiteen esittelyä televisiossa ei olekaan nähty sitten vuoden 1985, jolloin nuori Hannu Väisänen teki kahdeksanosaisen tv-sarjan nimeltä Kahdeksan sisäkuvaa.

Meeri Koutaniemi, irti kuvasta Yle Areenassa.

3

Joskus taideteos sisältää niin paljon merkityksiä, että melkein pakahtuu. Talvimyrskyiset illat ajoivat minut jälleen kerran kuuntelemaan Pjotr Tšaikovskin oopperan, Jevgeni Oneginin alusta loppuun, eikä mitä tahansa versiota, vaan sen kolmen vinyylin kokonaisuuden, jonka johti sellisti ja kapellimestari Mstislav Rostropovits Pariisissa vuonna 1970.

Tatjanan roolin laulaa hänen vaimonsa, Galina Vishnevskaja, joka 44-vuotiaana on ehkä hitusen liian vanhan kuuloinen nuoren Tatjanan kirjeaariassa, mutta nousee täyteen kukoistukseen, kun päästään oopperan loppukohtaukseen, jossa Tatjana on jo aikuinen ja elämänvalintansa tehnyt.

Oneginin roolin laulaa Juri Masurók ja Lenskin aariassa loistaa Vladimir Atlantov, ja kaiken musiikillisen ja tanssillisen riemun välittävät Moskovan Bolshoi-teatterin kuoro ja orkesteri.

Samana vuonna 1970 Rostropovits lähetti kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajaan Pravdaan kirjeen, jossa hän tuki Vankileirien saariston kirjoittanutta Alexander Solzenitsyniä – sillä seurauksella, että piinallisten neljän vuoden jälkeen pariskunta joutui lähtemään Yhdysvaltoihin maanpakoon.

Politiikka on politiikkaa ja taide taidetta, sillä miten Puskinin tarina ja Tsaikovskin musiikki heräävätkään henkiin tällä vinyylillä. Ja koko ajan ajattelen Rostropovitsia, joka johtaa instrumenttiaan, tuota Melodija-levymerkille tallentuneen ensemblen yhteisponnistusta, kuin viimeistä päivää.

4

Stop the press! Yle on avannut Soivan arkiston kaikelle kansalle. Nyt voimme vihdoin, 55 vuoden odotuksen jälkeen jälleen kuunnella Eveliina Pokelan jodlausta, sitähän olemme kaivanneetkin kaikki nämä vuodet! Tarkemmin ajatellen olisimme ehkä voineet elää ilmankin.

Oikeastihan tämä on hieno uutinen, koska Ylen nauhoitusten joukossa on aarteita, kuten 161 palasesta koottu Jussi Björlingin esiintyminen Sibeliuksen laulujen tulkkina vuonna 1951.

Sivuston todellisen käyttöasteen ja merkityksen näyttää aika. Aina kannattaa antaa mahdollisuus uusille arkistojen aarteille, ainakin niitä voi lähestyä kylmän analyyttisesti journalistisesta näkövinkkelistä – ja mahdollisesti toisinaan myös aina niin mieltä ilahduttavasta camp-näkökulmasta.

Ylen Soivaan arkistoon täältä.

5

Parasta juuri nyt on konsertti- ja keikkapäivämäärien selailu erilaisilla lipunmyyntialustoilla. Vihdoinkin! Eihän näitä nyt luvattuja keikkoja enää peruta?

Ostaisinko nyt vihdoinkin Tampereen G Livelabin kausikortin vai käyttäisinkö yli kaksi vuotta piirongin laatikossa pölyyntyneen lippulahjani Savonlinnan oopperajuhlien Carmeniin, jossa esiintyvät lempisopraanoni Marjukka Tepponen ja hänen lisäkseen Annika Leino, Cardiffin Singer of the World -laulukilpailun voittanut Andrei Kymach sekä Don Joséna Amadi Lagha?

Kesäkuun alussa minulla ei onneksi ole aikaa rynnätä Hyvinkään lentokentälle kuuntelemaan raskaan sarjan tykitystä Megadethistä ja Iron Maidenista Nightwishiin ja Amorphikseen. Tarkemmin ajatellen en tiedä, olenko enää ikinä valmis ryntäilemään kenenkään keikoilla lavan edessä ekstaattisen, hikoilevan massan keskellä. Ehkä valitsen sittenkin jonkin striimatun keikan, onhan koronaturvallisempaa kököttää kotisohvalla ja yrittää päästä tunnelmaan? No ei!

Jos hyvät merkit pysyvät taivaalla, ensi kesästä tulee kaikkien aikojen festivaalikesä.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua