Kuva: Mikko Saari

1

Vuoden mittavin luku-urakka tuli päätökseen. Innostuin alkuvuodesta erinäisistä syistä tarttumaan Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -klassikkoon ja tilasin tammikuussa Rosebudista pakettitarjouksella kaikki kymmenen kirjaa itselleni. Tuumin, että projekti ei valmistu ilman selkeää suunnitelmaa, joten päätin lukea yhden kirjan kuussa.

Suomennetussa sarjassa on kymmenen osaa, nyt ollaan lokakuussa ja voin todeta, että suunnitelma piti: aloitin jokaisen kuukauden lukemiset aina seuraavalla osalla Proustia ja sain luku-urakan aikataulussa maaliin. Vähän urakalta se on välillä tuntunut: osa sarjan kirjoista on aika raskaita ja tuntui hieman lannistavalta olla joka kuukausi pari viikkoa jumissa yhden kirjan parissa. Osa kirjoista oli sitten onneksi sujuvampia, etenkin loppupuolella.

Kannattiko? Osaltaan lähdin lukemaan sarjaa ihan voidakseni sanoa, että onpa tämäkin nyt luettu. Toisaalta halusin tutustua yhteen eurooppalaisen kirjakulttuurin kulmakiveen. Nämä tavoitteet toteutuivat. Kirjat olivat myös mielenkiintoista luettavaa. Välillä tosiaan vähän raskaita, välillä junnaavia, mutta kokonaisuus kuitenkin toimii. Vaikka kertoja-Marcel onkin sietämättömän raskas ihminen ja ihmissuhteissaan melkoinen hirviö, parisuhdevellonta ei ainakaan ollut tylsää. Lisäksi ympäröivän yhteiskunnan ja Belle Époquen lopun kuvaus on hienoa.

Mutta voi heitä, jotka lähtivät vuonna 1968 lukemaan sarjan ensimmäistä osaa heti suomennoksen ilmestyttyä. Jo seuraavaa suomennosta sai odotella hyvän tovin: se ilmestyi vasta 1977. Viimeinen osa ilmestyi vasta vuonna 2007, joten johan tässä moni sarjan vuonna 1968 aloittanut on ehtinyt jo siirtyä ajasta ikuisuuteen ennen projektin valmistumista.

Mitä tämän jälkeen? Isoista projekteista se ilmeisin olisi tietysti Päätalon Iijoki-sarja, mutta siihen en kyllä ole vielä valmis. Ostin kesällä antikvariaatista James Joycen Ulysseksen Leevi Lehdon perinpohjaisena suomennoksena. Olen sitä yrittänyt lukea heikolla menestyksellä joskus 2000-luvun alkupuolella; ehkäpä nyt on uuden yrityksen aika.

2

Viimeksi ylistin maantiepyöräilyn iloja. Nyt sesonki alkaa olla ohi, kylmällä ja sateella en pitkiä matkoja enää pyöräile (muuten toki aion pyöräillä läpi talven). Urheilupyöräily on siirtynyt sisätiloihin. Sain raivattua autotalliin tilaa harjoittelupisteelle, jossa on polkupyörän takarenkaan paikalle kiinnitettävä harjoitteluvastus ja edessä pöytä läppärille. Harjoitteluvastus pitää pyörän paikallaan ja tuottaa ajamiseen haastetta, läppäri taas tarjoaa muuta katseltavaa kuin valkoisen seinän.

Minulla läppärissä pyörii Rouvy, virtuaalinen pyöräily-ympäristö, jossa pääsee ajamaan todellisia pyöräreittejä eri puolilta maailmaa. Kun harjoitteluvastus pystyy tuottamaan tuntuman 18° ylämäestä, reitin maastonmuodot tuntee jaloissaan. Olen päässyt autotallissani ajelemaan muun muassa Berliinin kaduilla, Amsterdamin ympäristössä, Japanin Fukushimassa ja viilettämään alas itävaltalaista soraränniä. Käytännössä virtuaalireitin katselu läppärin näytöltä ei ole ihan todellisen ajamisen veroista, joten toisinaan katselen reitin ohella Youtube-videoita, toisinaan viihteeksi riittää podcastin kuuntelu.

Harjoitusvastuksen avulla olisi joka tapauksessa tarkoitus saada ensi kesän pyörälenkkeihin uutta potkua. Suomessa mukava maantieajokausi on kovin lyhyt ja sisäharjoittelun avulla ajokauden saa ympärivuotiseksi. Luulisi sitkeän talviharjoittelun näkyvän ensi kesän maantielenkeissä.

3

Medical Mysteries -lautapelisarja oli mennyt minulta ohi,  mutta Pelaajien valinta -raadin toimintaa seuratessani huomasin, että sarjan New York Akuuttiyksikkö -pelistä puhuttiin ja siinä kohtaa, kun peli pääsi palkinnon harrastajapelisarjan finalistiksi, mielenkiintoni heräsi sen verran paljon, että pyysin pelistä arvostelukappaleen sen suomalaiselta jakelijalta Toyrockilta.

Pelin aiheena on nimensä mukaisesti sairaalan akuuttiyksikkö, johon tuodaan potilaita saamaan nopeaa hoitoa. Ensisijaisena tavoitteena on saada pidetyksi potilas hengissä yön yli, mutta parhaat pisteet saadakseen pitää myös saada selville, mikä potilasta varsinaisesti vaivaa. Laatikossa on neljä potilastapausta hoidettavaksi. Hoitaminen on yllättävänkin monipuolista. Yö etenee ja pelaajilla on aina mahdollista tehdä potilaalle kaksi toimenpidettä, joiden jälkeen aikaa kuluu ja tarkistetaan, miten potilaan vointi etenee. Akuuttipotilaan kanssa ei voi hidastella: jos teet pelkästään tutkimuksia, potilas todennäköisesti kuolee käsiin. Tutkimuksiin on siis yhdistettävä potilaan tilaa vakauttavia hoitotoimenpiteitä.

Ottaen huomioon, että kyse on mekaanisesti aika yksinkertaisesta lautapelistä, siihen on saatu upotettua todella paljon yksityiskohtia. Pelaaminen on helppoa, mutta potilaan pitäminen hengissä ja kaikkien tapauksen yksityiskohtien selvittäminen ei olekaan ihan yksinkertaista. Medical Mysteries -sarjassa on ilmestynyt jo pari peliä, mutta toistaiseksi vain tämä New York on suomennettu. Tämä on tutustumisen arvoinen peli, sen verran omaperäisestä virityksestä on kyse. Osin tämä muistuttaa kotona pelattavia pakohuone- ja rikosmysteeripelejä, mutta tarjoaa kyllä jotain aivan uuttakin. Tapaukset ovat kerran ratkaistavia, jonka jälkeen peli kannattaa kierrättää jonkun toisen huviksi. Tämä on myös erinomainen peli lainattavaksi kirjastosta tai pelattavaksi lautapelikahvilassa.

4

Tiedän, mitä otan ensi viikolla Osloon matkalukemiseksi. Katri Ylisen Saatanallinen paniikki -kirja (Kosmos, 2024) ilmestyi juuri. Ylinen tutkailee kirjassa 1990-luvulla Suomessa vallinnutta saatananpalvontapaniikkia, joka oli osin yhdysvaltalaisen satanic panic -ilmiön jälkimaininkeja, osin kotoisampaa kamaa. Minulle ilmiö kytkeytyy Norjaan itsestään selvästi, sillä roolipelien lisäksi norjalainen black metal oli 1990-luvulla yksi saatananpalvonnan peruskivistä.

Itsehän en saatananpalvontaa varsinaisesti harjoittanut, vaikka roolipelejä pelasinkin ja black metalia kuuntelin. Onnistuin silti huolestuttamaan yläkoulun äidinkielenopettajan. Sen sijaan kun koulun kemianopettaja kyseli, tiesinkö mitään kemianvarastosta kadonneista hapoista sun muista, saatoin valehdella. En varastanut itse, mutta olin kyllä mukana porukassa, joka yritti näistä varastetuista aineksista valmistaa napalmia. En tiedä, oliko vika aineksissa vai reseptissä, mutta emme onnistuneet. Ehkä hyvä niin.

Kirjan aihe on joka tapauksessa niitä 1990-luvun ilmiöitä, joita edelleen muistelen jonkinasteisella lämmöllä.

5

Viime aikoina ihastuttavimpia uusia ravintolatuttavuuksia on ollut Bistro Vilja, jonka lounaat ovat olleet erinomaisia. Paikan atmosfääri saa sen hipsteriravintoloiden kehuista parhaimman: on kovin berliiniläistä, etenkin kun sää on sen verran nätti, että voi syödä ulkona ravintolan viehättävällä sisäpihalla. No, ruokapuolesta täytyy sanoa, että ruoka on enemmän hyvää kuin runsasta: esimerkiksi tofucurry oli kyllä erinomaista, mutta tofua oli annoksessa hyvin säästeliäästi. Jälkiruoat ovat olleet kautta linjan huikean hyviä.

Falafel 5/5 ei näytä ulkoisesti kummoiselta, mutta Google-arvostelut vaikuttivat suotuisilta. Pitkään olenkin ohi kulkiessani pohtinut, ovatko ne falafelit 5/5-tasoisia vai eivät. Arvosteluista bongasin kuitenkin kehut kanashawarmalle, jonka päädyin testaamaan falafelien sijasta. Ja totta tosiaan – olipa hyvää. Sanoisinko jopa: berliiniläistä. Ei siis näemmä tarvitse tyytyä Jörn’s Dönerin tarjontaan, jos haluaa hyvää kanadöneriä Tampereella (döner ja shawarma ovat käytännössä sama ruoka: döner on turkkilainen nimitys, shawarma arabiankielinen). Täytyy käydä ne falafelitkin joskus kokeilemassa.

Mikko Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua