Edward Learin limerikkejä. Kuva: Ulla-Maija Svärd

1

Telkkari on auki. Sieltä tulee yhtä ja samaa, pitäisi mennä nukkumaan, mutta olen juuttunut sohvalle selaamaan netistä asuntoilmoituksia. Home Sweet Home!

Nyt sitä taas saa, asumisen onnea hellahuoneissa! Remppa tai muutto, niin aina joudun hellahuoneeseen. Vuosikymmenten jälkeen on palattu takaisin, laskiämpärin sijasta tiskialtaan alla lemuaa nyt täysi biojäteastia ja uunissa käryävät tuoreet sapuskat; penne-resepti kirsikkatomaateilla au gratin.

Kun uusista asunnoista ei enää erillisiä keittiöitä löydy ja melkein kaikki muukin on sullottu yhteen tilaan, se on KT ja rakennuttajan etu, mutta kun vanhoista asunnoistakin kaadetaan keittiön seiniä, on kotiväki totisesti jäänyt pyydykseen! Kas näin, ja perheen rouvakin on vapautettu pelkällä silmänkääntötempulla keittiön yksinäisyydestä hellan ja sohvan väliin vieraita viihdyttämään!

Makuualkovin korvaa huone, johon on pykätty kaksi ovea, jotta sängyn kummaltakin puolelta pääsisi kopperosta hellahuoneen puolelle; think outside the box! Tehoneliöt, huoneet ja huussi kompaktissa koossa, mutta kuutioita taivaaseen asti, tämä on Grand Design!

Vessan ovessa lukee Bath. Ei paha; peremmältä löytyy sadesuihku, se kastelee Bodyn oikeaoppisesti, viimeisessä nurkassa on parin neliön saunaeriö, tämä on Spa!

Suomen kauhein koti! Jos täällä nykyajan Hölmölässä haluaa pirttiin valoa ja lampun kattoon, ei Matti auta, tarvitaan sirkustaiteilijaa, jos sellainen naapurustosta löytyy. Yleensä ei, sillä näissä huusholleissa asuminen on kallista lystiä.

2

Pimeä päivä ja valvominen tuo päähän lisää kummallisia ajatuksia. Uusi asumisen ABC-kirja! Entä jos kotini seinällä, kirjahyllyn paikalla seinässä lukisikin HOME? Kaupasta ja netistä niitä saa muutamalla kympillä, puusta tai muovista prässättyjä ajatustiivisteitä, joilla voi korvata koko roskan; kirjojen lukemisen ja suomen kielen. Carpe diem, kirjahylly on mennyttä aikaa!

3

Palaan oman elämäni kirjaimiin. Ne ovat läsnä joka päivä. Kirjojen tiukasti toisiaan vasten asetettujen selkien takana valkealle paperille painettuina; tarinoita ja ajatuksia, ehkä kirjoitettu viime vuonna, tai kaukana menneisyydessä. Siellä ne ovat kirjahyllyssä kylki kyljessä kiinni toisiinsa tukeutuen, osana kirjallisuuden ketjua, joka alkoi, kun ihminen keksi kirjaimet ja jatkuu niin kauan, kun hän ymmärtää niiden merkityksen.

Kun silmäni osuvat painokirjaimiin, taika tapahtuu ja ne vievät minut hetkessä toiseen aikaan ja paikkaan. Jonain päivänä ajattelen muuta, tänään on parasta arjen kauneus, ja palaan päiviin jolloin, vuosia sitten, luin flunssaisena Hannu Väisäsen kolumneista koostuvaa kirjaa Apupata (Otava, 2011). Sen kirjoitukset ovat lyhyitä kertomuksia, muistikuvia pienistä hetkistä ja arkisista tapahtumista, mutta miten kirjoitettuja!

Palelin peiton alla ja miettien Hannu Väisäsen taitoa maalata sanoista sädehtiviä ajatuksia avaavia lauseita ja lumota lukija mukaansa, milloin kuuntelemaan sumun sisällä olevasta kylästä kantautuvia ääniä tai tapaamaan onnellista pariskuntaa, jonka elämän huolettoman tasapainon sotkee tuliaisiksi saatu suoria linjoja vaativa vatupassi.

Entä mitä on sielunkutina? Hannu Väisänen kertoo ensikokemuksestaan:

”Ensimmäisen kerran sieluani kutitti katsellessani äitiäni, joka applikoi ruhtinaallisia köynnöskuvioita talouskankaasta tehtyihin boleroihinsa. Se loppui kun hänen miehustansa yhdistettiin Kaupunginsairaalan letkuihin.”

Hän päättää kertomuksen:

”Sanoin itselleni: Kunpa tämä ei koskaan loppuisi! Kunpa he eivät koskaan lopettaisi lautasliinojen taittelua. Sielunkutina on arka ilmiö. Arempi kuin perhonen, joka näkee unta, että on ihminen ja pelkää heräävänsä. Mutta miten pidellä perhosta peukalon ja etusormen välissä herättämättä sitä?”

Jatkoin matkaani muihin kirjoihin palatakseni niistä jääneisiin sielunkutinoiden muistijälkiin.

Ensimmäinen matkani oli lyhyt, se vei minut Väisäsen ensimmäiseen kirjaan Vanikanpalat (Otava, 2010), hautausmaalle, jonne isä on tullut poikiensa kanssa kultaamaan hautakivien ajan kuluttamia tekstejä kesäyössä.

Olen lukiessani keskellä haurasta ja unenomaista lumousta, jota en kykene asettamaan tarkasteltavaksi sanojen hajoamatta ympäriinsä, niitä kokoamalla saisin aikaiseksi vain mitättömän, haalistuneen kopion.

Sormeni jatkaa matkaa selkämysten aakkosissa taaksepäin ja pysähtyy Mikael Niemen kirjaan Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä (Like, 2001). Siinä on kohtaus, jossa hän kuvaa toisen päähenkilönsä Niilan äitiä:

”Äidillä oli huivi päässään, vaikka hän oli sisällä, ja hän seisoi kädet kyynärpäitä myöten taikinakulhoon upotettuina. Hän vaivasi taikinaa niin voimakkaasti, että jauhot pöllysivät ja sisään siivilöitynyt auringonsäde värjäsi ne kullankeltaisiksi.”

Ja hetken kuluttua:

”Silloin äiti heitti tiskirätin. Se sinkoutui tuvan poikki ohut jauhovana perässään, pyrstöllinen komeetta, joka läiskähti päin vanhimman pojan otsaa. Äiti odotti uhkaavan näköisenä ja pyyhki hitaasti taikinaa käsistään. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua ja Niila tulkitsi sen hyväksymiseksi…”

Miksi juuri nämä kohdat ovat jääneet mieleeni niin, että löydän ne kirjoista heti vielä vuosia lukemisen jälkeen? Niemen kirja oli minusta hervottoman hauska, ja palaan mielelläni myös keskelle kyläläisten hauskanpitoa, saunomista ja tolkutonta juopottelua nauramaan, mutta arkiseen keittiöön, keskelle äidin ja lasten kahinointia kohdistuva auringonsäde osuu minuun niin että häikäistyn.

Kauneus on häivähdys tai terävä säde, joka pysäyttää tai laajentaa ajan ja valaisee arkisen hetken. Joskus se hipaisee keveästi, joskus koskettaa rajusti, mutta aina se jättää muistijäljen.

Jatkan matkaani, nyt ajassa taaksepäin Thomas Mannin Taikavuorelle, jossa keuhkoparantolan terassilla, lampaannahan alla makaa Hans Castorp jokaisena talvipäivänä niiden seitsemän vuoden ajan, jotka kuluvat hänen siellä ollessaan. Tänne, keskelle lumista alppimaisemaa, palaan mielikuvissani, kun kaipaan lepoa ja avaruutta hiljaisille ajatuksille, täällä suuret lumihiutaleet leijuvat äänettömästi valkeaan maahan, mutta yö on tähtikirkas. Aika on niin paljon muuta kuin kellotaulussa ahnaasti eteenpäin nykivät viisarit!

Kun puhutaan kauneuden katoavaisuudesta, sidotaan kauneus ja ajan kuluminen toisiinsa, mutta aika ei kuluta kauneutta, eikä kauneus lakkaa olemasta. Se ilmoittaa itsestään ja on aina läsnä, silloinkin kun puhutaan sen puutteesta. Kauneus on lahja niiltä, jotka sitä osaavat jakaa, siihen tarvitaan joskus paljon kirjaimia, kirjahyllyssä on niille aina tilaa.

4

Kirjailija Kirsi Kunnaksen kuolemasta on kulunut vajaa kuukausi ja häntä ajatellen olen muistellut sekä lapsuudenaikaisia lukuelämyksiäni, että myös myöhempiä, yhteisiä lukuhetkiä lasteni kanssa. Kuinka hauskaa onkaan lukea ääneen:

”…ihan kiehun ja kihisen
ja puhisen, pihisen
syljen, sihisen
sähisen, kähisen
ja kiukusta rähisen,
sanoi kattila
ja nosti hattua
pshiih…”

5

Hyllyssäni olevista kirjoista siellä on ollut kauimmin Aarteiden kirja 3, Oli kerran (WSOY, 1956). Kirjasarjassa näkyy Kirsi Kunnaksen kynänjälki, hän toimitti sen kymmenestä osasta yhdeksän viimeistä, suomensi vieraskielisiä tekstejä ja sarjassa on myös jokunen hänen kirjoittamansa runo.

Saadessani ensimmäisen Aarteiden kirjani olin kai kolmivuotias ja vanhempani lukivat kirjaa minulle, muita osia lainattiin myöhemmin kirjastosta. Ne kaikki sain yllätyksekseni ystävältä 50-vuotislahjaksi, hän tiesi kirjallisten mieltymykseni juuret!

Rakkaimmassa Aarteiden kirjassani, siinä kolmosessa, päädyin aina eräälle aukeamalle, jonka lorut ja kuvat ovat kiehtoneet minua nyt yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Runot ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia, englantilaisen Edward Learin (1812–1888) limerikkejä.

Vuonna 2016 Savukeidas julkaisi Learin limerikeistä Hölynpölykirjan, jossa on Aarteiden kirjan lorujakin uudelleen suomennettuja, ja vaikka ne hauskoja ovatkin, niin minusta Kunnaksen käännökset vetävät pidemmän korren!

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua