Janne Virkkunen elokuvasta Pesänlikaajat. Kuva: Mikko Kelloniemi

1

Ei ole syytä väheksyä Tamminiemen pesänjakajat -kirjaa ja sen aikoinaan synnyttämästä kohusta ja vastaanotosta kertovaa Pesänlikaajat-dokumenttielokuvaa (2021). Arthur Franckin ohjaamalla dokumentilla on aiheensa puolesta kaikki hyvän, ajankohtaisen elokuvan piirteet; se kertoo tästä ajasta ja aiheesta, josta useimmilla – ellei kaikilla – on mielipide. Elokuva vetää mukaansa otteineen vanhoista kotimaisista elokuvista, joita se käyttää vertauskuvina oletetuista reaktioista ja mentaliteeteista. Uutiskuvaklippejä on mukana sen verran, että Pesänlikaajat tunnistaa elokuvaksi lähihistoriasta.

Reipastahtisesti leikattu dokumenttielokuva ei päästä katsojiaan nukahtamaan, vaan antaa kuvattuja 1900-luvun aikoja elämättömillekin mielikuvan siitä, miten turhauttavalta suomettuneeksi kutsutussa maassa tuntui elää politiikan toimittajana. Elokuva kannustaa katsojiaan perehtymään Suomen poliittiseen historiaan ja politiikan ja median eliittien turhan läheiseen yhteiselämään.

Pesänlikaajat Yle Areenassa.

2

Viime vuosina ahkerimmin seuraamiani sarjakuvia on ollut omaelämäkerrallinen teossarja Tulevaisuuden arabi, jossa syyrialais-ranskalainen sarjakuvataiteilija Riad Sattouf kertoo pitkän tarinan kasvamisestaan lapsuudesta kohti aikuisuutta. Syyrialaisisän ja ranskalaisäidin lapsena Sattouf tunsi jatkuvaa vierautta, sillä hän ei tuntenut yhteenkuuluvuutta kummankaan vanhempansa kulttuuriin.

Teossarjan uusimmassa osassa Tulevaisuuden arabi 5: Lapsuus Lähi-idässä (1992–1994) (WSOY, 2021) Riad kasvaa yläasteikäisestä lukiolaiseksi, löytää sarjakuvat ja alkaa itsekin piirtää. Sarjan edellisosa päättyi järkytykseen perheen isän kaapattua Fadi-veljen mukaansa Syyriaan. Riadin elämä toisen pikkuveljen sekä äitinsä ja isovanhempiensa kanssa Bretagnessa ei ole aina helppoa teini-iän epävarmuuksien ja ystävien etsinnän keskellä.

Sattoufin teosten parhaat piirteet syvenevät. Hän ei vieläkään välitä identiteettitunnusten liehuttelusta, vaan mieluummin rienaa ihan kaikkia.

3

Kun selailin kirjojani, löysin aikansa johtavana kyynikkona pidetyn Joe Queenanin kolumnikokoelman If You’re Talking To Me, Your Career Must Be in Trouble (1994). Huomasin nopeasti, ettei aika tee kaikille teksteille hyvää.

Yksi Queenanin tavaramerkkejä oli rinnastaa filmitähtien elokuvissa esittämä elämä arkeen. Klassisimmin hän teki sen jutussa Mickey Rourke For A Day. Siinä hän kirjaa muistiin tekemisensä muun muassa poltettujen savukkeiden määrän ja kellonajan tarkkuudella, koska Rourken esittämänä tupakointi näytti coolilta, ja kertoo etsiskelevänsä aamutuimaan samanlaista Kim Basingerin näköistä prostituoitua, jollaista Rourke hypisteli 9 ja 1⁄2 viikkoa -leffassa, ja kun ei löydä etsimäänsä, viskelee Rourken elokuvissaan esittämiä repliikkejä baarimikoille ja tarjoilijoille huomatakseen, ettei häntä ymmärretä, eikä elämä ”Mickey Rourkena” olekaan yhtä hienoa kuin leffoissa.

Queenanin paras tehokeino on ironinen tosikkous. Hän osaa reväistä turhamaisuuttaan piilottelevien Hollywood-julkkisten kaavut rikki.

4

Useimmin kuuntelemiani elokuvien soundtrack-albumeita on saksalais-turkkilaisen Fatih Akinin Taivaan reunalla -elokuvaan tehty levytys.

Albumi kiehtoo, koska siinä on musiikkia, joka ei voisi sopia elokuvaan paremmin, ja albumi on itsessäänkin johdonmukaisesti toteutettu teos, mitä ei kaikista elokuvien soundtrack-albumeista voi sanoa. Taivaan reunalla -soundtrackin kokonaisuudesta vastaa saksalainen muusikko Stefan Hantel, joka tunnetaan parhaiten DJ-nimellään Shantel.

Albumin avauskappale, Kasim Koyuncun esittämä Ben seni Sevdugumi, vie heti Akinin elokuvan tunnelmiin maasta toiseen ulottuvan rakkauden ja kuoleman seurauksista.

Shantel on tehnyt muutamia kappaleita itsekin sekä välikkeenkaltaisia musiikkiosuuksia, jotka toimivat siltoina tunnelmista toisiin. Hädin tuskin täyttä minuuttia kestävä Six Bars Later tiivistää sen irtonaisuuden tunteen, jonka vallassa ihminen voi yötä kaupungissa viettää.

Thomas Eakins: The Dancing Lesson (1878). Kuva: Wiki Commons

5

Löydän amerikkalaisista 1800-luvun kuvataiteilijoista useita eurooppalaiskollegoidensa veroisten mestareiden töitä. Usein ainutlaatuisia, joko aiheiltaan tai toteuttamistavoiltaan.

Thomas Eakins (1844–1916) oli ihmisvartalon kuvaukselle omistautunut realisti, jolle oli tuttua niin öljy- kuin vesivärienkin käyttö. Hän harrasti myös kuvanveistoa ja valokuvausta. Amerikassa kuvataiteiden opetusta saanut Eakins lähti 1860-luvulla Pariisiin opiskelemaan muotokuvamaalari Léon Bonnat’n opastuksessa. Lihaksikkaiden vartaloiden kuvaamisesta innostuminen johdatti Eakinsin myöhemmin hankaluuksiin hänen saatuaan taideopettajan paikan hyvin viktoriaanisessa Philadelphiassa.

Eakinsin monista maalauksista vesiväreillä tehty The Dancing Lesson (1878) on jäänyt esimerkiksi kuvataiteissa harvoin nähdyistä, saati kuvatuista tilanteista. Kolmen sukupolven mustan miesten kohtaamisessa on iloista ja intensiivistä tunnelmaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua