Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aleksi Leskinen pohtii vuoden vaihteen myötä listoja ja tavara-ahdistusta ja nauttii Galaxie 500:n nuhruisuudesta.

1

Vuoden päätepisteessä olennaista on hiljaisuus. Rakettien paukkeen ja juhlimisen sijasta toivoisin, että vuosi vaihtuisi kuin kasetin tai vinyylin puoli. Pieni, mutta staattista kohinaa vaille absoluuttinen tyhjyys on terve ja sangen inspiroiva tapa katsoa vuoden käännettä, maailma kun tahtoo pysytellä äänekkäänä…

2

…eikä vähiten kaikenlaisten päätöslistojen äärellä. Niiden tekemisen pitäisi olla tärkeää varsinkin nyt, kun kokonainen kymmenvuotinen sykli tulee loppuunsa. Osaltani tein kuitenkin olennaisen huomion: muiden vuosikymmenten kulttuuri-ilmastoa nuuhkien vietetty aika on aivan yhtä tärkeää kuin hetki hetkeltä siihen suuntaan lipuvaan nykyhetkeen kiinnittynytkin.

Tämän vuoksi aihepiirikohtaisesti kiinnostusta herättäneet, ja suoranaisemmin vallitsevan ajan henkeen sekä tyyliin pohjautuneet erilaiset luomukset ovat menneet mielessäni iloisesti keskenään sekaisin. Päädyin tätä kautta työntämään sivuun kaikenlaiset yksityiskohtaiset listat, ja keskityin enemmän pohtimaan sykliä perustavanlaatuisemmin, mutta kaikenlaista paatosta tietoisesti vältelläkseni nimenomaan positiivisen henkisen kehityksen kautta.

Mikä on vienyt minua eteenpäin viimeiset kymmenen vuotta? Mihin se on johdattanut, ja millaisten oivallusten ääreen? Minkä puolesta alkava vuosikymmen tulisi elää läpi? Mitä ehdottoman tärkeää tältä vuosikymmeneltä tahdon ottaa sinne mukaani?

3

Jos kokonaisvaltainen vastaus onkin melkoinen mysteeri, ja todennäköisesti tulee sitä myös olemaan, niin mukaani tahdon ottaa juuri nyt ainakin yhden biisin. Sekin on tosin jo yli 30 vuotta vanha!

Galaxie 500 oli amerikkalainen nuhruista rockia veivannut trio, jolle soundissa kaiun määrällä oli jokseenkin yhtä paljon väliä kuin sinne sekaan asetelluilla iskuilla, soinnuilla ja sanoilla. Bändin toista albumia On Fire (1989) voitaneen pitää jonkinlaisena indie rockin keveän psykedelian merkkipaaluna, koska shoegazeksi se on liian rauhallista ja kauniin simppeliä, mutta slowcoren piirteitä omaavanakin taasen liian kiinnostunut bändisoundin orgaanisesta dynamiikasta ja kappaleiden taidokkaasti sommitelluista koukuista.

En tiedä, kuinka paljon tähän mieltymykseen liittyy Antti Piiraisen hieno aihetta sivuava artikkeli Nuorgam-musiikkisivustolla, mutta lumisina aamuina tyhjillä teillä vaeltaessa Snowstorm hyökyy ylle kuin hidastetusti laskeutuva peitto. Dean Warehamin laulu huojuu tarkoitetusta nuotista pieleen juuri oikeassa kulmassa. Rummut ja basso heräilevät mukaan kuin jostain horroksesta. Staattisesti jankuttavan kitaran kielet soivat kuin olisivat lumessa. Kaiku ja viive käärivät peiton kulmat raajojen alle. Paketti on tiivis, ja siksi myös melankolia lämpöisimmillään juuri vuodenvaihteen aikaan.

4

Jouluun aktiivisesti liittyvä tavara-ahdistus voi olla myös inspiraation lähde. Toisinaan sen kylkeen painautuva angsti nykyaikaa kohtaan saa ajatukset liihottelemaan johonkin vuorelle tutkimaan itiöitä mukanansa vain vihko, kynä ja suurennuslasi. Ja yllään kaftaani. Sekä varvastossut – siitä tietää ajatusvyöryn menneen liian pitkälle, jolloin voi palata jälleen alkupisteeseen.

Päästyään yli siitä, että tavaroiden kerääminen ei ole kyennyt poistamaan ihmisyyden teettämää eksistentialistista tuskaa, voi keskittyä pohtimaan, miten vähällä pystyy tosiasiassa nykyaikana juuri nykyajan vuoksi pärjäämään. Mieli vetää pohdiskeluja sen suuntaisiksi, että onko fyysinen esine etenkin kulttuurituotteen formaattina menettänyt merkitystään muuttuessaan puhtaasti esteettiseksi valinnaksi, mutta kulku on tässä yhteydessä syytä pysäyttää siihen. Olennaisempaa lienee arvuutella, että onko internetissä lymyävä suoratoistettava mestariteos edelleen samalla viivalla, kuin paikan päällä koettavaksi tarkoitettu luomus.

Olen mieltä, että molemmilla on väliä, ja siksi en voisi olla enempää iloisempi lempijoululahjastani, joka on Museokortti. Täältä tullaan, pöly, portaat ja asetelmat!

5

Muutoin, kun muu maailma hiljenee, kiireet hälvenevät, stressi helpottaa ja niskaan hönkivät pahanilkiset luulot on kumottu, aion laskeutua sohvalle sipsikulhoa syleillen, ja uppoutua vhs-kasettien muodossa pöydän reunalle ilmestyneiden ninjaleffojen maailmaan.

Mitä ilmeisimmin jonkin ajan hylkäämän vuokraamon jäämistöstä pelastuneiden leffakasettien tarinaa saa ihmetellä yhtä lailla kuin niiden kaikin puolin heikkoa laatuakin. Hiljalleen toinen toistaan hämmentävämpien juonikuvioiden ja alati vaihtelevan pyjamamuodin äärellä saa tuuditella itsensä pehmeään, taianomaiseen uneen, missä kaikki käy, eikä päätä ja häntää siksi osaa oikein kaivatakaan.

Tässä yhdistyvät kasettien staattisen kelaushurinan teettämä kohina, joka rikkoo hiljaisuuden, pehmoinen melankolia, jota on haettava jostain ajattomuuden tunteesta, perunalastujen rasvaamissa käsissä pideltävä selkeä esteettinen valinta, jonka olemusta sietää kummastella, ja ennen kaikkea halu sekä kaiken kaikkiaan pyyteetön pyrkimys kyetä nauttimaan kaikesta tästä ihan omassa, ihanassa sekavuudessaan.

Aleksi Leskinen