Elokuvakriitikko Antti Selkokari kaiveli muistijälkiään Helsingin Sanomien elokuvakriitikosta Helena Yläsestä ja löysi terävän kriitikon, avuliaan ja ystävällisen kollegan.

Kun Helsingin Sanomien monivuotinen elokuva-arvostelija Helena Ylänen kuoli tänään vuosi sitten 20.12.2018, en voinut olla ajattelematta sitä valtavaa aukkoa, jonka hänen poismenonsa aiheuttaisi kotimaiselle elokuvakritiikille siitä huolimatta, että hän oli kuollessaan ollut jo hyvän aikaa eläkkeellä.

Se Helena, jonka minä tunsin, tiesi ja muisti sellaisen määrän kotimaista kulttuurihistoriaa, eikä pelkästään elokuva-asioita, että sen kadottaminen yhdistyneenä monitahoisen persoonan ja ystävän menetykseen tuntui vain vääryydeltä. Jaan nämä henkilökohtaiset muistot, jotta muutkin muistaisivat.

* *

Asia, josta Helsingin Sanomien kollega jäi mieleeni pitkiksi ajoiksi oli, kun tein ensimmäisen käyntini Berliinin elokuvajuhlille vuonna 1997 Aamulehden elokuvakriitikkona ja toimittajana. Helena niin sanotusti näytti minulle tärkeät rastit.

Tuohon aikaan Berlinalen keskuspaikkoja olivat Tiergartenin kaupunginosassa sijaitsevat elokuvateatterit Zoo Palast ja Delphi. Festivaalin hermokeskus oli Budapester Strassella sijaitsevassa pitkässä, kaarevassa paviljonkirakennuksessa, johon oli sijoitettu festivaalin pressikeskus ja tuolloin vilkkaana toiminut Berlinale Film Market, jonka eri maiden ständien läpi Helena minut marssitti luennoiden samalla siitä mitä mistäkin löytyy.

En tänä päivänäkään muista miltä osastolta Helena nappasi itselleen ja minulle pienet oranssikantiset festivaalikalenterit. Hän ymmärsi että minulle, Berlinalen ensikertalaiselle, pitää tarjota mahdollisuus tajuta, että selviytymiseni festivaalilla riippuu siitä, miten hyvin osaan aikatauluttaa menemiseni. Tätä kollegiaalista avuliaisuutta muistelen vieläkin kiitollisena kuin koulupoika juuri saamansa uutuuttaan kiiltelevän lukujärjestyksen lahjoittajaa.

* *

Helenan elokuvakritiikeistä kaipaan erityisesti hänen terävää katsettaan. Hän näki miten Hollywood-elokuvilla oli taipumusta jekuttaa ihmisiä naiivilla tunteellisuudella. Esimerkiksi Steven Spielbergin Auringon valtakunta -elokuvasta (1987) hän sanoi: ”Se on vain kuvaus pojasta, joka rakastaa lentokoneita niin paljon, ettei ole mitään väliä, kenen niskaan niistä pommeja pudotellaan.”

Helenan parhaissa kritiikeissä saattoi kuulla hänen äänensä. Hänen tapansa kertoa asioista oli koota havaintoja ja sitten esittää niistä tiivistys kuin iskulause.

* *

Muistelen lämmöllä niitä kertoja, kun Helsingin elokuvateatterien pressinäytöksissä käydessä saatoimme kerran jos toisenkin elokuvateatteri Maximista poistuttuamme poiketa kahville viereiseen Kluuvikadun Fazerin kahvilaan.

Myöhemmin olen harmitellut, ettei siellä käytyjä jutusteluita ole taltioitu mihinkään, koska Helenalla oli niin paljon asioita tarittavana – varsinkin, jos katsottu elokuva yhtään antoi aihetta sellaiseen.

Kerran jos toisenkin opin Helenalta sen, että elokuvat ovat ensimmäiseksi kuvia. Hän tuntui toisinaan närkästyvän 1990-luvun lopulla elokuvayleisön ja -harrastajien keskuudessa yleistyneestä tavasta mieltää elokuvat ensisijaisesti juoneksi.

Michael Mannin Collateral – väärä aika väärä paikka (2004) sai Helenan puhumaan paljon kuvista ja kuvallisesta ilmaisusta. Hän ihasteli sitä miten Mann ja hänen kuvaajansa olivat saaneet taltioitua digitaalisesti kuvattuun elokuvaansa Los Angelesin yön mustuuden sävykkäämmin kuin filmille kuvattaessa. Nämä Helenan Maximin kahvipöydässä esittämät huomiot löysivät tiensä sittemmin arvosteluunkin.

* *

Oli hauskaa huomata, miten tarkka Helenan katse oli. Eräänkin dokumenttielokuvan nähtyämme hänen puheensa kääntyi tosielämän havaintoihin.

Helena muisteli kerran Cannesissa pienen korttelikaupan lihatiskillä asioinutta mummelia, joka oli hankkinut pikku paketillisen ”jotain leikkelettä ja sulloi sen perässään vetämäänsä ostoskärryyn ja varmaan mutusteli niitä muutamia kymmeniä leikkelegrammoja seuraavat viikot”.

Helenan äänestä kuulsi huvittuneisuus hänen kertoessaan havainnostaan. Hän ei naureskellut, mielikuva oman muistikuvan tarkkuudesta vain sai hyvälle tuulelle.

* *

Vaikka Helena ei viihtynyt yhdistyksissä, komiteoissa tai lautakunnissa, niin muistini mukaan Helena oli mukana silloin, kun Suomen arvostelijain liiton SARV ry:n elokuvakriitikot järjestäytyivät liiton sisällä omaksi jaoksekseen. Jaoksen perustamiskokous pidettiin Tampereella elokuvajuhlien aikaan Tampere-talossa vuonna 1993.

Helena oli oleellinen siinä miten järjestäytyneistä suomalaisista elokuvakriitikoista saatiin elokuvakriitikoiden kansainvälisen liiton, Fiprescin jäseniä.

Hän kertoi Berliinin, Cannesin ja Venetsian elokuvajuhlilla saaneensa vastailla kansainvälisten kollegoidensa kysymyksiin siitä onko Suomessa elokuvakriitikoita ylipäätäänkään. Aikansa sitä kuunneltuaan hän yllytti meitä suomalaiskollegoitaan hoitamaan asiat niin, että suomalaiskriitikotkin pääsevät alansa kansainväliseen liittoon.

Helena tiesi, osasi ja muisti paljon. Tänään hänen kuolemansa vuosipäivänä muistan kollegaa, opastajaa ja ystävää.

Antti Selkokari