Virossa kulttuuri on arkinen asia, joka ruokkii myös muiden alojen kehitystä

Pilvenpiirtäjät ja perinteikkyys luovat kättä virolaisessa katukuvassa. Kuva: Visit Estonia

Janica Brander, teksti

Käyn Virossa monta kertaa vuodessa. Omatoimilomien lisäksi olen työskennellyt kirjailijaresidenssissä Tartossa ja osallistunut varustamoiden ja Viron matkailuorganisaatioiden järjestämille mediamatkoille.

Jokaisen reissun jälkeen olen entistä lumoutuneempi Virosta – ja häpeän suomalaisia entistä enemmän.

Hassusti puhuvat verkkarikauppiaat

Kun olin lapsi, Viro edusti Suomelle köyhää viinanhakumaata. Oli noloa jäädä kiinni siitä, että Adidaksen nappiverkkarit olivat Mustanmäen torilta ostetut piraatit. Viron-matkaajat eivät jakaneet vinkkejä kiinnostavista vegaaniravintoloista, vaan siitä, miten välttyä huijaavien eestiläisten metkuilta.

Ylenkatseesta huolimatta poltetut cd-levyt ja kopioverkkarit kelpasivat meille. Super-Alkossa salihousuihin pukeutunut lamasuomalainen tunsi hetken olevansa kuningas. Virolaiset saivat kokea saman vitsailun ja ylenkatseen, jonka kohteita finnjävelit olivat olleet Ruotsissa.

Nyt Mustanmäen toria ei enää ole. Viron hintataso on noussut, eikä suomalainen voi leikkiä lahden takana maailmankansalaista. Nuoret virolaiset eivät puhu suomea tai katsele suomalaisia televisio-ohjelmia. Heillä on omat sometähtensä, realitynsa ja pintajulkkiksensa.

Suomalaisten ummehtunut asenne Viroa kohtaan on silti voimissaan. Vielä vuonna 2020 virolaisten pilkkaaminen nauratti meitä Putous-voiton arvoisesti. Mikko Töyssyn sketsihahmo Urmas Viilunk oli kikkaileva yrittäjä, joka muistutti, että ”alvi pitä aina maksaa!” Hulvatonta! Hassusti puhuva virolainen vilunkimies, aaahhhhahhaahhhh!

Tartossa järjestettiin toukokuussa kulttuuripääkaupunkivuotta juhlistava Euroviisu-konsertti. Myös teini-ikäiset hoilasivat täysillä vanhoja iskelmiä. Kuva: Visit Estonia

Suomalainen jahkailee, virolainen tekee

Kun suomalainen sohvaperuna on saanut naurunsa tasaantumaan, hänen kannattaisi kuunnella, mitä sillä hassunkuuloisella kielellä puhutaan. Yksi syy siihen, miksi Tallinna on henkisesti lähempänä Berliiniä kuin Helsinkiä, on avarakatseisuus.

Kun virolainen keksii, että olisi kiva, jos kotikorttelissa olisi elokuvateemainen kahvila, hän perustaa sen. Pressopannu pulputtaa, kun suomalainen miettii vielä hygieniapassia.

Virossa tapaa jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa sekä kampaajia että toimittajia, koodaajia että baristoja, valokuvaajia että paanukattojen entisöijiä. Raja palkkatyön, yrittäjyyden ja eri alojen välillä ei ole tiukka.

Yksi esimerkki virolaisesta renessanssi-ihmisestä on Tallinnan poptaidemuseon PoCon perustaja Linnar Viik. Viik on yksi niistä it-guruista, jotka ovat mahdollistaneet Viron digiloikan. Hänen cv:stään löytyy hallituspaikkoja, luennointia useissa yliopistoissa ja Viron pääministerin neuvonantajana toimimista. Otaniemessä opiskellut Viik muuten puhuu täydellistä suomea – tämä on suurin meriitti, joka virolaisella voi suomalaisen silmissä olla.

Viik on myös intohimoinen taideihminen, jonka yksityiskokoelmasta löytyy muun muassa Banksya. Vuosi sitten perustetussa PoCossa voi tutustua myös Warholiin, Koonsiin ja Liechtensteiniin. Nyt Viik on ollut vaikuttamassa siihen, että autorisoimaton The Mystery of Banksy – A Genius Mind -näyttely saatiin Tallinnan Telliskiveen.

Monimuotoiset identiteetit, aktiivisuus ja joustavuus ovat reilun miljoonan ihmisen valtiossa välttämättömiä. Ravintoloiden Michelin-tähdet ja persoonalliset Depeche Mode- ja Taru Sormusten herrasta -baarit eivät popsahtele tyhjästä. Pienessä maassa kaikkien pitää tehdä kaikkea, jos palvelut ja kehitys halutaan pitää eurooppalaisella keskitasolla, saati sitten nostaa sen yläpuolelle.

Suomalaisia on nelinkertainen määrä, mutta olemme virolaisia neljä kertaa tylsempiä ja kankeampia. Kehuskelemme Talvisodan ihmeellä vielä siinä vaiheessa, kun virolainen maskeeraaja-museonjohtaja-kondiittori on teleportannut itsensä päästöttömästi ulkoavaruuteen ja löytänyt pari uutta aurinkokuntaa.

Kulttuuri on arkea ja vallan väline

Sen lisäksi, että Viro on suuntautunut kohti tulevaisuutta, sen kulttuurihistorialliset juuret ovat syvät ja laajat.

Skandinaavisen, saksalaisen ja balttilaisen vallan ajat näkyvät kielessä, ruoassa ja arkkitehtuurissa. Viro sai ensimmäisen yliopistonsa ja omalla kielellään kirjoitetun kirjansa muutama vuosi ennen Suomea. Se on siis faktuaalisesti vanhempi sivistysvaltio kuin Suomi.

Runoilija Heidi Iivari kehui hiljattain virolaista kulttuurielämää Helsingin Sanomissa. Virolaiset käyvät ahkerasti teatterissa, ja toisin kuin meillä, kulttuurin rahoitus ei ole jatkuvan leikkausuhan alla. Laulava vallankumous on vielä tuoreessa muistissa, ja kulttuuri on kaikkien asia, ei elitistiseksi piperrykseksi mielletty pilkan kohde.

Virolaiset tietävät, että laulamalla voi muuttaa maailmaa. Ja jos laulaja vaiennetaan, hän voi piilottaa viestinsä väreihin, symboleihin ja satuihin.

Kulttuurimyönteisyys näkyy myös arjessa. Portinpielet, puutarhat ja ikkunat koristellaan kotikutoisesti ja leikkisästi. Muraalit ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikka Tallinnassa on pilvenpiirtäjiä, maan katukuvaa hallitsevat värit, itse askarreltu ja tuunattu. Digitaalinen Viro on myös sienestäjien ja käsityöläisten maa.

Tartossa sijaitseva kansallismuseo on hyvä esimerkki virolaisesta diversiteetistä. Näyttelyissä voi tutustua suomalais-ugrilaisiin kansoihin, Viron yöelämään ja portsareiden takavarikoimiin nyrkkirautoihin. Kuva: Visit Estonia

Tukehdutamme itsemme teknokratialla

Kaikki edellä sanottu on kärjistettyä, jotta pointtini tulisi selväksi. Arvostan suomalaista järjestelmällisyyttä ja periaatteellisuutta. Siitä huolimatta koen entistä useammin, että olemme hyveidemme vankeja.

Elämämme on niin strukturoitua, hygieenistä ja sektoreihin jaettua, ettemme näe omistusasuntojemme aitojen yli. Insinöörit insinööreilevät, taiteilijat taiteilevat. Harva seikkailee maailmojen välillä, ja jos seikkailee, hän on epäilyttävä tyyppi. Eikö se osaa keskittyä? Miksi sillä on noin monta firmaa, tekeekö se jotain pimeitä hommia

Syydämme surutta rahaa sisustukseen, mutta koemme teatteriliput kalliiksi. Ja jos lavalla on Sami Hedbergin sijaan nykytanssija, poru on valmis. Tekotaidetta! Ne yrittää aivopestä meidän lapset sukupuolettomiksi!

Kestävyysvajetta yritämme paikata koteloitumalla. Rajat kiinni ja sälekaihtimet alas. Emme suostu ymmärtämään, että olemme viiden miljoonan ihmisen syrjäinen kansa, joka ei ole saanut kuuluisalla it-alallaan vuosiin aikaan mitään mullistavaa. Ehkä olisimme, jos insinöörit ja nykytanssijat viettäisivät enemmän aikaa keskenään. Perustaisivat vaikka kilpikonnakahvilan.

Toivon todella, että Urmas Viilunk on viimeinen sketsihahmo, joka nälvii virolaisten aksentille. Nauraa toki saa, muille ja mieluiten itselleen. Se estää poteroitumista ja auttaa näkemään asioita, joille sokeudumme.

Putouksen seuraava virolainen sketsihahmo voisi olla vaikka huovutuskursseilla bisnestä tekevä tekoälydiplomaatti Hille, joka opettaa tönkösti puhuvalle suomalaiselle serkulleen Jarmolle Ikean hyllyn kokoamista.

Ahhhahhhhhaahh! Miten hauskaa!

Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja yrittäjä, joka harrastaa kokkausta ja tanssii balettia huonosti, mutta intohimoisesti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua