”Vaikka kuinka olisi lahjoja, ampumaan oppii vain ampumalla”

Kuva: Wiki Commons

”Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat, nuorteat kukkaset on.

Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon;
taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.”

Ateenalaisten laulu kaikui koulun juhlasalissa, kun lauloimme sitä monisatapäisenä joukkona itsenäisyyspäivän aikoihin. Reippaasti ja kovalla äänellä, niin että koko sali kaikui, kuten opettaja oli neuvonut. Laulu oli osa sitä isänmaallisuutta, johon meitä kouluissa vielä 1960-luvun alussa kasvatettiin.

Monen kotona oli toisin, sodan nähneet ja käyneet vanhemmat eivät sitä tulkintaa isänmaallisuudesta olisi aina omille lapsilleen halunneet välittää. Sota ja sitä edeltäneet levottomat ajat oli koettu, nyt rakennettiin uutta ja haluttiin elää rauhan aikaa. Siitä toiveesta todisti myös isovanhempieni ulko-oven yläkarmiin kiinnitetty postikortti rauhankyyhkystä. ”Uutta sotaa ei tule”, siinä luki.

Sodan pahimmat rauniot oli jo hävitetty, mutta sodan jäljet näkyivät yhä.

Emme me lapset välttyneet näkemästä niitä. Ei meille sotajuttuja kerrottu, mutta aikuiset puhuivat keskenään paljonkin ja meillä oli tarkat korvat. Me tiesimme kaikenlaista.

Sodan käyneitä ja sen nähneitä oli kaikkialla, myös omissa vanhemmissa ja sukulaisissa, perheen ystävissä ja vanhempien työkavereissa. Tiesin, että isän reidessä oleva iso kuoppa oli tullut luodista ja että myös hänen neljä vanhempaa veljeään olivat olleet sodassa ja että se hitaasti puhuva, kummallinen B-mielisairaalassa asuva setä, joka kävi kylässä, oli tullut sellaiseksi, kun oli saanut luodin päähänsä.

Jokaikisellä oli myös kavereita, joiden kotona käytiin viikoittaista sotaa, kun isät yrittivät hukuttaa sotamuistojaan viinaan. Taistelut päättyivät vasta, kun kaverit ja äiti pakenivat pihalle tai kun ahdistunut isä sammui poteroonsa. Ei sellainen pysynyt salassa keneltäkään; pihat olivat lapsia täynnä, ja kaikki osasivat lukea sodan merkkejä.

Pihalla kävi selloa soittava mies, jolta puuttui toinen jalka. Ovikelloa soitti toisinaan nukkavieru lumpunkerääjä. Säännöllisin välein kävi myös veitsenteroittaja ja muita köyhänoloisia miehiä, joiden me lapset tiesimme olleen sodassa. Kadulla näki puliukkoja, monet isän tuttuja, joille hän antoi aina markan tai pari. Heissä kaikissa näkyi sodan jäljet.

Teimme omia havaintoja ja päätelmiä, mutta ei sitä kaikkea ymmärtänyt, eikä ollut tapana kysellä silloinkaan, kun aikuisten puheet tarrautuivat mieleen ja jäivät askarruttamaan.

Olin pieni tarkkasilmäinen tyttö ja tein huomioita. Miksi äiti hiljensi ääntään, kun puhui talossa räätälinliikettä pitävästä hiljaisesta miehestä? ”Juutalainen”, hän sanoi. Tulkitsin äidin äänensävystä, että mies oli jotenkin erilainen ja jollain kummalla tavalla eristetty meistä muista.

Yhä vielä, kun kuljen siellä mielessäni, näen aina myös sen hiljaisen miehen ja hänen ympärillään leijuvan mykkyyden ja surun.

* *

Kun jo olin tietoinen Ateenalaisten laulun makaabereista sanoista, pelättiin atomipommia – ja sitten yhtäkkiä Vietnamin sodan kuvat iskeytyivät tajuntaan televisiosta ja lehdistä. Kiinnitin takin kaulukseen pasifistinmerkin.

Me teini-ikäiset kuuntelimme rauhanlauluja, kun tunnetut taiteilijat seisoivat uhmakkaina rivissä ja lauloivat suurille joukoille. ”Tilaa Tiedonantaja!” lauloi runoilija. Lehtikuvissa he seisoivat taistolaispoliitikkojen rinnalla. Rauha oli valjastettu.

Ajan saatossa niiden lehtikuvien rasterit ovat hajonneet yhteisrintaman etujoukkojen mielissä tunnistamattomiksi pisteiksi: ”Mehän olimme vain taiteilijoita.”

Monelle meistä Rauhan Yhteisrintamasta jäi arvet. Kuten taisteluista aina.

Maassa tuntui olevan sama tahto oikealta vasemmalle, jota juuri kukaan ei ääneen kiistänyt.

Uskoahan se oli; Suomi uskoi Neuvostoliiton rauhantahtoon.

* *

Tuli uusi aika. Uudet presidentit, Neuvostoliitto hajosi ja muurit murtuivat. Elettiin toiveikkaina ja rakennettiin uutta yhteistä Eurooppaa. Venäjälläkin oli lyhyt hetkensä.

Pian nousivat mustat pilvet. Balkanilla tapettiin minkä ehdittiin ja kaivettiin joukkohautoja. Joskus koko kylän väki: äidit, isät, lapset ja vanhukset.

Maailma oli yhä rikki ja sitten saapuivat pakolaiset. Pakoon sotaa, hätää ja kärsimystä. Onko meillä antaa heille rauhaa, jota he etsivät henkensä edestä? Ei ole: me haluamme lukea heille lakia, johon ihmisoikeudet eivät kuulu. Eivät edes ne kristilliset arvot, joita ylpeinä kuvittelemme kantavamme: lähimmäisenrakkaus ja armo, kuulu kaikille kansoille!

Eikö sodasta – siitä jonka jälkeen haluttiin uskoa, että uutta sotaa ei tule – opittu mitään? Sillä samaan aikaan, kun pakolaisjoukot ilmestyivät rajoille, alkoivat eurooppalaisten kaupunkien kaduilla yhä useammin liehua natsitunnuksin varustetut liput. Kaduilla liikkuivat sotilaallisiin tunnuksiin sonnustautuneet partiot suojelemassa meitä suomalaisiakin sodan ja kidutusten uhreilta.

Eikä kulunut aikaakaan, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja aloitti uuden sodan, jolle ei näy tulevan loppua. Päivän uutiset kertovat meille myös Gazasta, jossa kaikki kelpaavat jälleen kerran uhreiksi: äidit, isät, lapset ja vanhukset. Taisteluissa rauhan puolesta kansan voi näännyttää vaikka nälkään. Onko rauha yhä vain valittujen etuoikeus?

Kun miltei kaikki sodan kokeneet veteraanit on jo haudattu maan lepoon, on heidän toiveensa peitetty samaan multaan ja olemme tässä, Euroopan reunalla, keskellä sotien järjettömyyttä ja osana niitä.

Mitä me odotamme, haluamme ja toivomme? Kaikki puhuvat sodasta, mutta kuka puhuu rauhasta? Mitä me kerromme lapsille ja miten me selitämme tämän kaiken heille?

* *

”Vaikka kuinka olisi lahjoja, ampumaan oppii vain ampumalla.”
(Katriina Pajari, HS Kuukausiliite maaliskuu 2024)

Lapset näkevät televisiosta ja netistä kuinka heidän ikätoverinsa menettävät raajansa, kotinsa, läheisensä ja kärsivät nälkää. He tietävät keskitys- ja pakolaisleireistä ja näkevät kuvia ikäisistään piikkilankojen takana ja katsovat kuinka hukkuneita lapsia naarataan merestä.

Mitä he tietävät niistä tappamaan pakotetuista lapsisotilaista, heistä, jotka tuskin jaksavat kantaa aseitaan. Ymmärtävätkö lapsemme sitä, millaista kauhua nämä lapsisotilaat joutuva kantamaan sisällään lopun ikäänsä? Sitä vähää mitä elämästä enää on jäljellä? Tietävätkö he, kun me aikuisetkaan emme ymmärrä, me joiden järjellä ja opeilla tätä yhteistä maailmaa johdetaan?

Tänäkin päivänä lapset kuuntelevat korvat höröllä aikuisten puheita ja tekevät niistä omat johtopäätöksensä. Hyvää he haluavat, tehdä sankaritekoja ja pelastaa maailman pahalta, jonka olemme heille antaneet. Me jaamme heille myös tiedon, eivät lapset niitä juttuja päästään keksi.

”On keskusteltu siitä, että eihän alle 15-vuotiaalle tuomita mitään rangaistusta. Minusta se rapauttaa yleistä ajatusta siitä, tarvitseeko sääntöjä noudattaa.”
Oikeusministeri Leena Meri, STT 6.4.2024

Ei 12-vuotias osaa käyttää asetta, ellei joku aikuinen sitä hänelle opeta. Ja kun kauhein tapahtuu, me aikuiset vaadimme kuorossa kostoa ja kovempia rangaistuksia yhä nuoremmille.

Lapsi ajattelee lapsen lailla ja käsittelee kuulemansa lapsen tavoin:

”Simo niputti yli 500 venäläisbottia ilman kivääritähtäintä. Simo oli niin kova ukko, että venäläiset luulivat Simon pelanneen talvisotaa huijauskoodeilla. Marsalkka Mannerheim ylensi Simon alikersantista vänrikiksi. Simo oli sigma male eikä koskaan mennyt naimisiin.”
(lapsi Helsingin Sanomien maaliskuun Kuukausiliitteessä toimittaja Katriina Pajarille)

Into tuntuu tarttuneen myös toimittaja Katriina Pajariin, joka kiinnostuttuaan sota-ajan tarkka-ampujaa Simo Häyhää ihailevista lapsista kirjoittaa heistä jutun, jonka saumoista tihkuu talvi- ja jatkosodan aikaisten propagandatekstien kansaa sotaponnisteluissa innoittamaan pyrkinyt paatos.

Ja jälleen kerran kuullaan totuus lasten suusta, kun toimittaja heitä haastattelee:

”Simo Häyhä on tosi kuuluisa, koska se oli niin hyvä aikoinaan talvisodassa. Se on Suomessakin vähän niinku semmoinen sankari, ainakin meidän ikäisillä.”

” Talvisota kesti 105 päivää, hän soti vajaat 100. Sodan lopussa häneen osui […] Mutta jotenkin se selvisi aina.”

Mistäpä muusta kuin meidän aikuisten jutuista ja asenteista nämä lapset ovat käsityksensä sodasta ja sankaruudesta imeneet. Sota on yksinkertainen ja selkeä asetelma hyvän ja pahan välisestä taistelusta, jossa hyvä voittaa aina.

Aikuisten kertomat sankaritarinat sodasta ruokkivat lapsen mieltä, joka fantasioissaan haluaa täyttää ne odotukset, joita hän tulkitsee itselleen asetetun. Kuolemaa ei ole ja kuten Häyhä, jotenkin hänkin selviää aina!

Pajarin juttu ruokkii taitavasti näitä fantasioita. Hän kohdistaa opettavaisen tekstinsä suoraan lapsille kertoessaan Häyhästä yksinkertaisin lausein:

”Häyhä kävi neljä luokkaa kansakoulua ja keskittyi sitten maatilan töihin. 17-vuotiaana hän liittyy Rautjärven suojeluskuntaan. Suojeluskunnat olivat isänmaallisia maanpuolustusjärjestöjä, joissa varauduttiin sotaan. Suojeluskuntalaiset harjoittelivat täsmällisyyttä, asennetta ja ampumista. Häyhän lahjat huomattiin nopeasti.

Suojeluskunnissa kaikesta oli tapana kilpailla, ja ampumakisoissa Häyhä vei usein lusikat. Hän harjoitteli paljon.”

Pajarin tekstissä Häyhä edustaa niitä ihanteita, joita lapsilta odotetaan yhä: ahkeruutta, täsmällisyyttä ja isänmaallisuutta. Hänen kirkasotsainen tulkintansa suojeluskunnista on kuin suoraan 1930–1940-lukujen haudatuista historiankirjoista.

Jutun kuvituksena on sota-arkiston kuvia, joihin on kollaasitekniikalla yhdistetty haastateltavien kuvia. Olemme suomalaisen isänmaallisuuden ytimessä. Kuinka somaa ja herttaista!

* *

Samoihin aikoihin, rajan takana Venäjällä, järjestetään isänmaallisuuden nimessä militaristisia kursseja lapsille ja nuorille:

”Venäjä kasvattaa nuorten armeijaansa, Junarmijaa. Mukana on jo yli miljoona 7–14-vuotiasta lasta ja toiminta on vapaaehtoista, mutta käytännössä jotain muuta.

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijan mukaan kehitystä on syytä pitää silmällä. ’Lupaavat uhrautua isänmaan puolesta.’”

(Juha Muurinen, Iltalehti 19.2.2022)

Ylen sivuillta voimme katsoa kuvia leireiltä, joissa jopa 8-vuotiaita opetetaan ampumaan.

Paheksumme ja väitämme olevamme järkyttyneitä. Mutta kuinka rehellisiä tunteenpurkauksemme syvimmältään ovat, kun samaan aikaan ihastelemme omien pilttiemme isänmaallista sotaintoa?

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttu ja sen kuvitus jäi vaivamaan mieltäni ja lopulta minun oli kirjoitettava sen aikaan saamista ajatuksista.

Olemmeko mekin valmiita uhraamaan omat lapsemme? Ymmärrämmekö me aikuiset sitä, kuinka militaristista maailmankuvaa me tarjoamme lapsillemme ja millaisia toiveita kohdistamme heihin? Tulevaisuuteen kun pitäisi voida uskoa, jotta osaisi rakentaa uutta.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua