Trine Dyrholm elokuvassa Toinen uhri. Kuva: SF Studios
KOLUMNI | Antti Selkokari muistelee Toinen uhri -elokuvan inspiroimana, millaista oli olla potilaana vuosikymmeniä sitten HYKS:n aivohalvausyksikössä.
Harva elokuva on tuonut mieleeni oman elämäni tapahtumat yhtä elävästi kuin tanskalaisen Zinnini Elkingtonin ohjaama Toinen uhri. Elokuvassa seurataan fiktiivisen kööpenhaminalaissairaalan neurologian päivystysosastoa, jolla työskentelevä lääkäri Alex (Özlem Saglanmak) on päivystyksen ja melkeinpä koko sairaalankin kaikki kaikessa.
Elokuva muistutti minua siitä, miten kolmisenkymmentä vuotta sitten olin itsekin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan stroke-yksikön osastolla infarktiksi osoittautuneen aivoverenkiertohäiriön takia.
Kulttuuritoimitukseen elokuvan arvioi Maija Kääntä.
* *
Kokemusasiantuntijana muistan omasta sairastumisestani sen, kuinka vaikealta tuntui hyväksyä se, että osastolle saapumisen hetkellä olin potilas. Oli vain osattava luopua oman elämän täydellisen hallinnan tunteesta.
Sairastaessani ja toipilaana, ja myöhemminkin, näin potilastyötä ja erityyppisiä lääkäreitä enemmän kuin yhden ihmiselämän tarpeiksi. Sillä kokemuksella pidän Toinen uhri -elokuvan kuvaamia tilanteita ja henkilöitä hyvinkin realistisina.
* *
Elokuvassa kuvatun sairaalan henkilökuntaa, potilaita ja heidän läheisiään puhuttavat päähenkilö Alexin mahdollisesti tekemän hoitovirheen seuraukset sekä syyllisyys- ja vastuukysymykset. Keskittyessään yksilöiden mahdolliseen syyllisyyteen tai syyttömyyteen elokuva jättää huomiotta varsinaisen hoitovirheen, joka on niin iso, ettei sitä edes huomaa.
Suurin hoitovirhe on itse sairaala, sekä terveydenhoitojärjestelmä, joka ei anna tarpeeksi resursseja hoitoon, joka on sairaalan ja sitä ylläpitävän järjestelmän lupaus potilailleen.
* *
On luultavaa, että elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Zinnini Elkington halusi keskittyä esikoiselokuvassaan mahdollisimman dramaattisiin tilanteisiin, ja niitähän on löydettävissä neurologisen päivystyksen hälytystilanteista, joissa tärkeintä on potilaiden pitäminen hengissä.
Toinen uhri -elokuva antaa siinä mielessä vääristyneen kuvan neurologin työstä, että se olisi jatkuvaa hengenpelastustyötä. Neurologin työn tärkeimpiin osa-alueisiin kuuluva pitkäkestoinen ja kärsivällisyyttä syövä osuus alkaa potilaiden jo vähän tervehdyttyä, silloin kun ihmistä aletaan kuntouttaa. Sillä on ratkaiseva merkitys potilaan loppuelämän laadun kannalta. Kuntoutuksesta ei vain saa useinkaan suurta melodraamaa.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sitkeys on rukiisen leivän hapanjuuri – ajatuksia Tampereen Työväen Teatterin Väylästä
KOLUMNI | ”On vain pakko ajatella ja uskoa siihen, että jaksaa vielä hetken, ja vielä toisen hetken”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
Syrjäseutu sydän Tympeät tytöt – Riina Tanskasen taideprojekti hehkuu nyt Imatran Teatterissa
ESSEE | Oletko syrjäseudun tyttö? Maalaishiiri kaupungissa? Jos vastaat kyllä, Tympeät tytöt -näytelmä tarjoaa sinulle samastumiskohteen.
Kuin kuvastimessa #25: The Moon and the Sledgehammer (1971)
ELOKUVA | Metsässä asuvasta eksentrisestä perheestä kertova dokumentti on tyyppiesimerkki antropologisen elokuvan vetovoimasta.
Kulttuuriala luo hyvinvointia ja uskoa tulevaisuuteen, mutta jää usein politiikan pelien varjoon
KOLUMNI | Luettuaan Teemu Luukan kirjan Petteri Orposta ja hänen oikeistohallituksensa taipaleesta Aila-Liisa Laurila alkoi pohtia kulttuurialan tilaa kurjistuvassa Suomessa.