Teatteri on leikkiä ja totta – Leea Klemola naurattaa ja viihdyttää vakavilla ja kipeillä asioilla

New Karleby. Kuva: Tampereen Teatteri

Kulahtaneen asuntovaunun edessä seisoo kaksi ihmistä ilkosillaan. Mies ja nainen. nuoruutensa ohittaneina, riippuvine mahoineen, tisseineen ja selluliitteineen. Täydessä lihassa ja mitassa he seisovat yleisön edessä. Miehen peniksestä roikkuu lerpahtanut kondomi.

On tapahtunut romantiikkaa. Täpötäysi katsomo ulvoo naurusta, pari ihmistä kolistelee mielenosoituksellisesti ulos. Alastomuutta näyttämöllä on kiusallista katsoa, kun se on muka rohkeaa ja itsetarkoituksellista. Mutta nyt tunnelma katsomossa on katossa ja hytkymme vedet silmissä katsoen näyttelijöiden kanssa toisiamme suoraan ja avoimesti. Nauru tulee syvältä, se on liikuttunutta, vapautunutta ja onnellista.

Näytelmä on Leea Klemolan ohjaama, yhdessä Miko Kivisen kanssa kirjoittama näytelmä Viettelyksen asuntovaunu, porilaisen Rakastajat-teatterin esitys Espoon teatterissa.

Näytelmän nimi vihjaa amerikkalaisen näytelmäkirjailijan Tennesee Williamsin näytelmään Viettelyksen vaunu, josta hän muokkasi käsikirjoituksen Elia Kazanin samannimiseen klassikkoelokuvaan. Se kertoo elähtäneestä opettajasta Blanche Dubois’sta, jonka elämä murtuu tragediaksi, kun hänet erotetaan työstään moraalisista syistä. Lopulta, menettäessään viimeisen mahdollisuutensa onneen pokerikaverinsa kanssa, hän tuhoutuu.

Mississipin seuduilta kotoisin oleva Tennesee Williams sijoitti näytelmänsä New Orleansin laitapuolen kosteille sivukujille. Klemolan ja Kivisen melodraamassa tapahtumat keskittyvät parhaat päivänsä nähneellä porilaisella leirintäalueella sijaitsevan nuhjuisen asuntovaunun ympärille. Siellä neljän henkilön elämä ja heidän suhteensa risteävät, kun toisesta työstään lehdenjakajana erotettu taksikuski Kari Metsäsimola (Miko Kivinen) saapuu sinne sisartaan Teijaa tapaamaan, jouduttuaan taloudellisen ahdingon, avioeron ja muiden tapahtumien jälkeen poliisin etsimäksi.

Sisarusten pitkän erossaolon aikana Teija (Angelika Meusel), joka joskus haaveili lentoemännän ammatista koska siinä häntä on kiehtonut ”vaatimus katastrofin uhatessa siirtää omat tunteensa syrjään ja säilyttää toimintakyky”, on muuttanut nimensä Tepoksi ja aloittanut sukupuolenkorjausprosessin ymmärrettyään pitkän kipuilun jälkeen olevansa mies.

Hänen rakastettunsa on Merita Mäki (Kai Manner), tangolaulaja, taiteilijanimeltään Désirée Hagert, ensimmäiset vuotensa lastenkodissa viettänyt romani, joka on varttunut adoptiolapsena porvoolaisessa Mäen perheessä. Hän on kokenut koko ikänsä ulkopuolisutta eri yhteisöissä ja perheessään.

Näytelmän neljäs henkilö, jonka kanssa Kari Metsäsimola kokee romanssin, on Heli ”Manna” Manninen (Nina Hosiasluoma), leirintäalueen ainoa työntekijä, joka hoitaa MS-tautia sairastavaa äitiään ja valvoo häntä vauvahälyttimen avulla. Manna rakastaa Meritan lauluääntä, jota kuvailee leirintäalueen Facebook-sivuilla, että ”se on kuin rotta, joka kaivaa tiensä läpi ihon, läpi kylkiluiden, syvälle sydämeen asti”.

Klemola ja Kivinen ovat taustoittaneet henkilönsä ja heidän menneisyytensä tarkkaan: Hyviä ihmisiä kaikki, pettymyksineen, haaveineen ja rakastetuksi ja ymmärretyksi tulemisen tarpeineen.

Tässä esityksessä sillä, esittääkö mies naista, nainen mieheksi itsensä tuntevaa miestä, mies miestä tai nainen naista, ei ole merkitystä.

Teatteri on leikkiä, jossa kaikki on mahdollista – tärkeintä on olla aito. Näyttelijät tekevät heidät näkyviksi ja yleisö rakastaa heistä jokaista ja kaikista heistä löydämme jotain itsestämme.

Se riipaisee, mutta on myös ihanan vapauttavaa. Niin, tällaisia me olemme!

Vuoden päästä katson esityksen uudestaan, nyt Tampereen Teatterissa. Esitys on yhä hieno kokemus, yleisö Tampereella ehkä hieman jäyhempää kuin Espoossa, mutta esitys koskettaa selvästi täälläkin, vaikka joillekin itsensä näkeminen peilistä on liikaa.

Viettelyksen asuntovaunu. Kuva: Rakastajat-teatteri

* *

Syksyllä 2024 Tampereen Teatterissa alettiin esittää Klemolan näytelmää Vaimoni Casanova.

Odotin sitä kovasti, mutta Antti Mikkolan ohjaama esitys oli minulle pettymys. Siitä puuttui jotain ja siinä oli jotain, mitä ei mielestäni Klemolan omissa ohjauksissa ole koskaan ollut.

Pohdin pitkään, miksi petyin esitykseen ja mikä mielestäni hyvän tekstin tulkinnassa sai minut ärsyyntymään. Se johti minut näihin polveileviin teatterimuistoihin ja ajatuksiin naurulla huvittamisen ja koskettamisen eroista.

Ensimmäinen syy pettymykseeni oli varmasti korkeat odotukseni, joita en voi laskea työryhmän harteille.

Mutta väitän, että Klemolan näytelmiä ei voi tulkita kevyenä, ei edes groteskina farssina. Ajattelen niin, että siinä on kysymys perustavanlaisesta erosta vaikuttaa yleisön tunteisiin ja reaktioihin. Klemola naurattaa ja viihdyttää meitä vakavilla ja kipeillä asioilla.

Näytelmässä ikääntynyt teatterinjohtaja Kyllikki Lalla (Mari Turunen, joka jälleen ymmärtää roolihenkilönsä tragiikan) on menettänyt nuoruutensa, kauneutensa ja valtansa. Kaikki keinot, joilla hän on hallinnut loistonsa päivinä, ovat mennyttä. Raihnaisessa kehossa on jäljellä kuitenkin vielä rakkauden ja läheisyyden tarve.

Julkinen häpeä seksuaalisesta häirinnästä, jota Kyllikki Lalla on harjoittanut alaisiaan kohtaan, on myös koettu tosiasia, kun hän palaa teatteriin. Kaikki tietävät sen. Siitä ei juuri puhuta, mutta se pyörii kaikkien mielessä.

Yleisö nauraa, tirskuu ja päästelee tahattomia pyrskähtelyjä kirosanoille, seksiviittauksille ja Antero Jokisen (Lari Halme) pelleilylle penispukunsa kanssa, kun hän poseeraa lerputellen tekokikkeliään.

Jotain on pielessä: Näytelmää tulkitaan ”aikuisten huumorin” (termi on teatterin nettisivuilta) kautta, jolloin sen kipeä pohjavire jää esityksessä vilisevien teatteritemppujen alle.

Esitetään ranttaliksi pistämistä, mutta ei uskalleta irrottaa, ikään kuin katsotaan sivusta itseä ja tarkkaillaan samalla naurattaako yleisöä. Vasta kun nähdään, että yleisö on tarttunut syöttiin, jatketaan. Sellaista ajoitusta.

Näytelmästä löydettävissä oleva (teatterien) ikä-, ulkonäkö- ja sukupuolihierarkioihin ja valtasuhteisiin kohdistuva kritiikki lurpahtaa ulkokohtaiseen naurattamiseen.

Klemolan näytelmissä ei ole sankareille eikä sankarirooleille tilaa. Taitavakaan katsojien vedättäminen ei pelaa, ei vaikka yleisö hihkuisi ja huokailisi kuinka sankarinsa edesottamuksia.

Esitys ei nipistänyt ihon alle ja sen edetessä yleisön tirskunnat ja hihkumiset alkoivat ärsyttää yhä enemmän.

Mari Turunen näytelmässä Vaimoni, Casanova. Kuva: Heikki Järvinen

* *

Veijo Meri kirjoitti vuonna 1961 esseessään huumorista (Kaksitoista artikkelia 1967, Otava):

”Kirjoittajat ja toimittajat ja lukijat luulevat, että huumori on samaa kuin hauska, mutta kun huumori ei ole sama kuin hauska, he ovat tyhjän puhujia, sietämättömän ikäviä. Huumorista ja humoristista pitää kirjoittaa mahdollisimman komeasti ja traagisesti.”

Teatteri on leikkiä, joka parhaimmillaan peilaa meille meitä itseämme ja ympäröivää maailmaa.

Klemolan ohjaukset ovat herättäneet keskustelua, saaneet kehuja ja kohdanneet epäluuloja. Siitä asti kun hän on teatteria tehnyt. Pöyristyneimpiä ovat yleensä olleet ne, jotka eivät ole uskaltaneet asettaa itseään alttiiksi Klemolan teatterinäkemyksille.

1990-luvulla Klemola johti Helsingissä toimivaa teatteriryhmää Aurinkoteatteria, jonka hän perusti Teatterikorkeakouluaikanaan yhdessä muutaman opiskelijatoverinsa (Milka Ahlroth, Outi Alanen, Pentti Halonen, Jouko-Thomas Kleine, Irina Krohn) kanssa 1989.

Olin Me Naiset -lehdessä töissä ja menossa tekemään juttua hänestä toimittaja Riitta Kylänpään kanssa. Kun olin parkkeeraamassa autoa Lönnrotinkadulle teatteria vastapäätä, Riitta purskahti itkuun. Hän kertoi olevansa varma, ettei juttua tultaisi julkaisemaan. Päätimme kuitenkin tehdä jutun.

Haastattelu oli yksi parhaista ja kiinnostavimmista mitä olen ollut mukana kuuntelemassa. Klemolan käsitykset teatterista ja taiteen tekemisestä olivat kirkkaita ja ajateltuja, älykkäitä ja innostavia. En tiedä vieläkään kuka lehden päälliköistä jutun julkaisemisen esti, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Riitta vaihtoi pian lehtitaloa.

Tultiin 2000-luvulle, olin yhä samassa lehdessä. Päätoimittaja ja oli vaihtunut ja uusi luuta lakaisi kovalla otteella. Toimituksen ilmapiiri ja työnteko oli muuttunut ahdistavaksi. Pelko, mielistely ja ahdistus hallitsivat.

Tuli vuotuinen kokous, jossa suunniteltiin tulevia jutunaiheita. Iso toimitus oli jaettu kolmen hengen pöytiin, sain paikan pöydästä, jossa istui mielistelyyn taipuva taittaja ja toimituspäällikkö jolle olin kolmannessa persoonassa Se.

Meninpä ehdottamaan henkilöjuttua Leea Klemolasta. Se toimituspäällikkö pomppasi tuolistaan kuin vieteriakka ja huusi: ”Vain kuolleen ruumiini ylitse!” Taittaja komppasi: ”Se nainenhan on hullu, sillä on ollut anoreksiakin!”

Klemolalla on ollut bulimia, hän on tehnyt siitä elokuvan, sen nimi on Kun katosin karkkimaahan, totesin ja yritin vielä puolustaa ehdotustani. Juttua ei tehty.

Kului taas vuosia ja olin jo eläkkeellä. Taittajasta en tiedä, mutta päätoimittaja oli lähtenyt toiseen lehtitaloon isoksi pomoksi ja vienyt toimituspäällikön mukanaan sen toisen suuren, kilpailevan naistenlehden päätoimittajaksi. Ihme kyllä, vaikka hän tuntui olevan hyvässä hapessa, niin julkaisi vuosien jälkeen ison henkilöjutun Klemolasta.

Lehtien kirjoittamattomilla sivuilla on usein henkilöitä, joista ei puhuta.

* *

Klemola taitaa kuitenkin olla ollut niitä, joka on saanut niskoilleen jo varhain liian radikaalin ja vaarallisen leiman. Teatterikorkeakoulun Jouko Turkan ja Jussi Parviaisen aikojen opiskelijat ovat saaneet osansa opettajiensa mielivallasta ja järjettömyyksistä kouluaikanaan ja leiman päättömänä gurujaan seuranneena yhtenäisenä laumana.

Aika sitkeästi käsitys on pysynyt ihmisten mielikuvissa, vaikka asianosaiset olisivat sitä julkisesti arvostelleetkin, kuten myös Klemola, joka kertoo teatterikouluajastaan Parviaisen aikana Pentti Paavolaisen toimittamassa kirjassa Aikansa häikäisevä peili – teatteri- ja tanssiopiskelijoiden puheenvuoroja (Elektra Like, 1999):

” Opetuksemme sisälsi äärimmäisen paljon urheilua. Eikä mistään sellaisista syistä kuin olen ymmärtänyt, että Turkalla oli, nimittäin että kun hikoilee ja tekee tiettyjä liikkeitä voi seurata jonkinlainen mielentila. Meillä ei ollut kysymys tästä. Meillä oli kysymys siitä, että kunto kasvaisi ja tulisi hyvä vartalo. Tämä oli Parviaisen idea, joka ei sisältänyt mitään muuta…

…Ainoastaan synnytyskokemus on vastannut sitä fyysisen rääkin kokemusta. Mutta jos olisin synnyttänyt ennen kuin tulin Teatterikorkeaan, olisin tajunnut opetuksessa sellaisen naurettavuuden, että elämässä voi joutua kestämään ihan oikeitakin kipuja. Ei tarvitse ihan hankkimalla hankkia niitä.”

Klemolan ajatukset ovat kirjan kiinnostavimpia ja analyyttisempiä.

Hän ajatteli jo silloin periaatteita, jotka yhä näkyvät hänen töissään:

”Olin kahdeksan kuukautta kestävässä Maus ja Orlowski -työryhmässä, jossa lähtökohtana oli se, ettei ollut fiktiivistä tekstiä, vaan tutkittiin katsottuna olemista ja katsomista, sitä veti Tuija Kokkonen. Silloin oppi huomaamaan, mitä itselle tapahtuu, kun minua katsotaan. Kuinka se, mitä tapahtuu siviilissä, on potenssiin kymmenen, kun olet näyttämöllä. Tavallaan tajusi sen, että näyttämöllä olemisessa perustaltaan on kysymys siitä, että ’minä’ on katsottavana. Tuossa on ihmisiä jotka katsovat. Minä olen katsottuna ja minä voin katsoa takaisin.

…mutta että yhtäkkiä antaisit näkyä itsestäsi sen katseen, että sinua esimerkiksi hävettää, tai menit epävarmaksi, että sinua pelottaa. Miten kiellettyjä ne tunteet ovat teatterissa ja kuinka mielettömästi ne hallitsevat näyttämöllä olemista.”

Anitta Vuorisola kuvasi Leea Klemolan Kulttuuritoimitukseen vuonna 2019. Kuva: Anitta Vuorisola

* *

Vuonna 2004 matkustimme ystäväpariskunnan kanssa Tampereelle katsomaan Leea Klemolan näytelmää Kokkola, joka avasi huikean neljän näytelmän sarjan. Näimme myös sarjan seuraavat osat, Kohti kylmempää (2008) ja New Karleby (2011). Sarjan viimeisen osan katsoin jo tamperelaisena, kun Arktiset leikit päätti sarjan (2019). Ne olivat ikimuistoisia ja tunteisiin käyviä esityksiä.

Klemolan ohjaamissa esityksissä riemastutetaan uskomattomilla groteskeilla henkilöhahmoilla ja tapahtumilla. Näytellään yli minkä päästään ja meno äityy villiksi. Se on kuitenkin harkittua ja hallittua. Kaikki tietävät mitä tekevät ja miksi.

Esityksissä leijuu inhimillisyyden henki. Naurun kautta hahmottuu maailman tila ja sen keskellä haparoivan ihmisen avuttomuus yksinäisyys ja suru, mutta myös yhteys toisiin, ymmärrys ja lämpö.

Mikä ajatus onkaan Kokkolan Henkilöhuolinta ja Piano Larssonin Huolintabussi! Siinä myllerryksessä, kun miehet juotuaan viinaa riisuutuvat alastomiksi ja alkavat hillittömän painimisen, kiteytyy ja purkautuu kaikki se tunteellisuus, miehinen hellyyden ja yhteyden tarve, joka on kasvatettu piilottamaan. Se, mikä kyetään ilmaisemaan vain kiertoteitse. Katsokaa vaikka koulupoikia, jotka osoittavat kiintymystään ja ystävyyttään keskinäisellä kahinoinnilla, tökkimällä ja karatepotkuja esittämällä!

Bussikohtaus ei veisi mukanaan ja naurattaisi niin hersyvästi ellei siinä olisi jotain hyvin koskettavaa ja totta.

Entäs kapakan vessa! Klemolan näytelmässä se on naisten paikka, solidaarisuuden, salaisuuksien, mustasukkaisuusdraamojen selvittelyjen, pettymysten ja sydänsurujen käsittelyn areena, jossa naiset kertovat salaisuuksiaan ja selvittelevät välejään.

Muistan! Sinne mentiin yhdessä ystävättären kanssa, istuttiin vuorotellen pöntöllä, kerrottiin ihastukset, juonittiin, oksennettiin, itkettiin ja lohdutettiin. Siellä deodorantin ja hien kitkerät yhdistelmät sekoittuivat hajuvesien imeliin tuoksuihin, kun poskelle valunutta ripsivärivanaa putsattiin yhdessä.

Kokkola-näytelmässä kapakkaa hallinnoi Marja-Terttu Zeppelin, 60 v. Heikki Kinnusen roolityö portsarina on minulle ikimuistoinen. Miesnäyttelijä voi ja saa näytellä naista! Kinnusen roolityö ei ollut parodiaa, Marja-Tertussa ei ollut sukupuoliroolipelleilyä eikä yleisön naurattamista seksuaalivähemmistöjen kustannuksella. Se oli vakava ja syvä roolityö; Kinnunen oli Marja-Terttu, lihaa ja verta; hyvä naisihminen.

Myös Mari Turusella on ollut merkittävät roolit useimmissa Tampereen Teatterin Klemolan näytelmissä. Vain erittäin hyvä näyttelijä pystyy pistämään överit päälle ilman että sisältö ja päämäärä jäävät vain halvaksi naurattamiseksi. Komedia on vaikea laji.

Jos olette nähneet Turusen roolityön Kokkola-sarjan viimeisessä osassa Arktiset leikit, olette nähneet kuinka taitavasti hän päästää syvän surun ja äidinrakkauden kaipuun naurun läpi. Minua se kirpaisi, ja syvältä.

Kokkola. Kuva: Tampereen Teatteri

* *

Teatteri on leikkiä, jossa mielestäni voi ja saa esittää ketä tai mitä tahansa.

Arvio on tehtävä sen perusteella miten rooli tehdään; miten se on ajateltu ja mihin sillä pyritään. Kun näyttelijälle puettu rooli katoaa ja esiin astuu kokonainen ihminen, se on teatterin taikaa ja näyttelijän osaamista, joka ällistyttää joka kerta. Miten ihmeessä he tekevät sen?

Hyvät näytelmät kertovat aina omalla tavallaan inhimillisiä tarinoita, ohjaajan ja näyttelijöiden työtä on avata ne meille. Se vaatii jotain myös katsojalta: ennakkoluulottomuutta, vastaanottokykyä ja ajattelua. Ainoastaan tyhjänpäiväiset esitykset tarjoillaan valmiiksi purtuina.

* *

Mieleeni on painunut varhaiskesän kuvauskeikka.

Olin kuvaamassa erään esityksen ennakkojuttua varten, kun ohjaaja-käsikirjoittaja kertoi näytelmästään ja perusteli komediaansa: ”Elämme aikaa jona yleisö kaipaa ja tarvitsee harmitonta viihdettä.”

En tiedä valehteliko hän vain meille vai myös itselleen. Ehkä hän ajatteli rahaa. Teatteri ja koko muu kulttuurielämä on nyt tilanteessa, jossa on pakko ajatella koko ajan rahaa. Raha ei kuitenkaan saisi ratkaista sisältöä, meillä ei ole siihen varaa!

Harmittomaan on helppo tarttua ja tuudittautua. Sitä tyrkytetään meille yhä enenevässä määrin. Vaarallisia asioita selitetään harmittomiksi, monelta taholta ja sitä innokkaammin mitä tuhoavampia ne ovat. Viimeaikaiset uutiset ja monet niiden analysoinnit todistavat sen.

Näyttelijä Outi Nevanlinna kirjoittaa vasta ilmestyneessä kirjassaan Teatterimu(i)stelmia (Atrain & Nord, 2025):

”Teatteri pitää arjen loitolla’ tarkoittaa että katsojille luvataan heppoista aivot nollille -höttöä. Unohda todellisuus, usko joulupukkiin! Ei teatteritaiteen, – tai minkään taiteen – tehtävä ole pitää arkea loitolla vaan antaa arjelle merkitystä ja sisältöä.”

Rahaa virtaa kassaan varmasti helpoimman kautta tarjoamalla harmitonta viihdettä. Sitä tuleekin joka tuutista. Moni voi sitä kaivata, mutta kukaan ei tarvitse sitä. Emme voi korvata ajattelukykymme henkisellä lobotomialla tai edes tekoälyllä.

Taiteilijat tarvitsevat palkkansa ja työtilansa, kuten kaikki muutkin työtä tekevät, mutta on harhaluulo uskoa, että kulttuurin arvo on valuuttaa, joka voidaan muuntaa rahaksi tai päinvastoin.

Yksi kauneimmista ja mieleenpainuvimmista esityksistä minulle on ollut Esa Leskisen ohjaama Dostojevskin Idiootti Ryhmäteatterissa vuonna 1997. Esityksessä oli vain muutama näyttelijä, lavastus ja puvustus oli niin yksinkertaisista aineksista ja vähällä rahalla tehty kuin vain voi olla. Mutta kuinka kaunis karu näyttämökuva hienosti valaistuna olikaan ja kuinka samaa kieltä se oli näytelmän kristallinkirkkaan tulkinnan kanssa! Esityksen näki 13 000 katsojaa, miltei kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä.

Jukka Kajava kirjoitti esityksestä Helsingin Sanomiin (11.10.1997):

”Janne Siltavuoren lavastukseen tarvitaan muutama tuoli ja pöytä, tarvitaan takaovi ja peilit. Idiootissa soivat Heikki Laitisen musiikki ja Jukka Mikkosen värejä ja vaihtoja pelkäämättömät valot. Siinä pohja tulkinnalle, joka kipuaa idiootin portaita sekä hurmaten että katsojaa kurittaen. Valo ja pimeys ovat näyttämön elementtejä, linjassa dostojevskilaisen dualismin kanssa.”

Kohti kylmempää. Kuva: Tampereen Teatteri

* *

”Huumori on vakava asia. Sen tietävät diktaattoritkin, jotka palkitsevat parhaat vitsit kuolemalla”, kirjoitti Veijo Meri esseessään Huumorista ja humoristeista (Kaksitoista artikkelia, Otava, 1967). Meri viittaa Chaplinin elokuvien komiikkaan:

”Hauskuuttajat ovat asia erikseen. He eivät kirjoita tosissaan, eivät siksi, että he kykenevät kirjoittamaan leikillään, vaan siksi että he eivät pysty kirjoittamaan tosissaan, heille ei ole mikään totta tai kaikki on totta, se on sama asia. Paha harhaluulo on käsitys, että tragedian epäonnistuminen olisi huumoria. Huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä. Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria.”

Teattereiden ohjelmistoissa näkyy varman päälle pelaaminen, mikä tarkoittaa yhä enemmän höttöisiä farsseja ja ”aikuisten huumoria”. Kun teatteri voisi kirjoittaa lipunmyyntisivuilleen suoraan, ettei esitys sovi lapsille, se vihjaa ”aikuisviihteeseen”, joka on sievistelevä nimitys pornosta.

Mutta oikeassa maailmassa komedia voi vaihtua hetkessä tragediaksi. Dario Fo tiesi sen. Hän naurattaa meitä näytelmässään Ei makseta, ei makseta! loppuminuuteille asti, kunnes santarmit astuvat sisään. Näytelmä kylmenee hetkessä tragediaksi.

Heikki Kinnunen ja Klaus Klemola näytelmässä Arktiset leikit. Kuva: Harri Hinkka

* *

Taiteellinen kunnianhimo on myrkkyä populisti-poliitikoille ja ”tuttua ja turvallista” ohjelmistoa vaaliville ja vaativille lautakuntien jäsenille. Taiteilijat leimataan uhkaksi, joka siipeilee yhteiskunnan kustannuksella.

Eri taiteen alojen tekijöille ja kulttuurijärjestöille jaettavat määrärahat on kiristetty miltei viimeiseen tappiin asti. Sillä on merkitystä ja seurauksensa. Teatterit joutuvat toimimaan yhä pahenevien taloudellisten ongelmien paineissa. Kulttuurista puhutaan korulausein kun samaan aikaan kiristetään rahoitusta ja pyritään rajoittamaan taiteellista vapautta eri taiteenaloilla.

Kun ”yleinen mielipide iskee”, se on hyvin masinoitua ja tietää teattereissa usein potkuja teatterin taiteelliselle johdolle. ”Liian taiteellista ja kunnianhimoista”, kuoro huutaa. Kuvio on tuttu monissa teattereissa eri kaupungeissa. Meillä ei ole varaa siihen aikana, jolloin sodat ja niiden leviämisen uhka pimentävät näkyvyyttämme ja Yhdysvaltain presidentti julkaisee vapauden nimissä maailmalle listaa kielletyistä sanoista.

Kuten Veijo Meri kirjoitti: ”Huumori on vakava asia. Sen tietävät diktaattoritkin pilkku jotka palkitsivat parhaat vitsit kuolemalla.”

Silti viihteeseen viihteen vuoksi ei pitäisi taipua.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua