”Saksan ja maailman kohtaloksi koitui se, että maan kommunistit ja sosiaalidemokraatit pitivät pahimpana vihollisenaan toisiaan, eivät suinkaan natseja”, Kari Pitkänen kirjoittaa kolumnissaan.
Kulttuuritoimituksen Hanna Telakoski ja vanhojen medioiden kriitikot osuivat näytelmäarvioissaan oikeaan. Tampereen Työväen Teatterin odotettu Hitler ja Blondi -näytelmä on juuri neljän tähden onnistuminen.
Tulos on sopiva keskiarvo. Michael Baranin näytelmä ansaitsee mielestäni kolme tähteä, mutta näyttelijät täydet viisi. Seela Sella on loistava – tietenkin – mutta yhtä hyvään tulokseen yltää Blondi eli Verneri Lilja.
Lava-ajassa ja repliikeissä mitaten Liljan koiran osa on jopa yhtä mittava kuin Sellankin.
Blondin sarkastiset huomautukset ja kertomukset sitä paitsi tarjoavat 83-vuotiaalle diivalle sopivia taukoja ennen seuraavaa hengästyttävää hitlermäistä purkausta.
* *
TTT:n 13 laulua diktaattorista ja susikoirasta sisältävä uutuus on siitä vaativa esitys, että se vaatii edes jonkinlaisia pohjatietoja nimihenkilöstä ja hänen ajastaan.
Hitlerin elämän lankoja ja syy-seuraus-suhteita ei juurikaan vedetä yhteen, vaan kokonaisuus on aika katkelmallinen. Yleisvaikutelma jää väkisinkin hajanaiseksi.
Onneksi Hitleristä on sentään tehty myös ihminen. Kukaan ei näyttämöllä jaksaisi katsella riehuvaa ja kiehuvaa viiksekästä diktaattoria tuntia ja 40 minuuttia yhteen menoon ja ilman väliaikaa.
Näytelmän esille nostamista, Hitlerin elämän kannalta keskeisistä käänteistä ja niiden merkityksestä jäin kuitenkin erimieliseksi Baranin kanssa. Olisin paljon enemmän kaivannut parempaa selitystä pikku korpraalin valtaannousulle kuin kuullut hänen kummallisesta suhteestaan siskontyttö Gediin.
Gedin tarinan valintaa ehkä puolusti se, että hänen itsemurhansa jälkeen Hitler todella saattoi omistautua suurimmalle ”rakkaudelleen” eli Saksan kansalle. Sekin ”Liebesgeschichte” tosin sitten päättyi tunnetuin seurauksin.
* *
Saksan kansa. Niillä sanoilla on tämän aiheena kannalta suuri merkitys.
Jälkimaailma on sekä yrittänyt unohtaa että kiihkeästi muistaa ja varoittaa siitä, että juuri Saksan kansan valinnat ja vaikeneminen ovat vastuussa Hitleristä, maailmansodasta ja kaikesta siihen liittyvästä natsimyrkystä.
”Vuoden 1932 heinäkuussa kansallissosialistit olivat yleisen kansansuosion huipulla ollessaankin saavuttaneet vain 37 % äänistä. Mutta Hitleriä vastaan mieltään osoittaneet 63 % saksalaisista olivat liian erimielisiä ja lyhytnäköisiä yhtyäkseen toimintaan yhteistä vaaraa vastaan, jonka he hyvin tiesivät musertavan heidät elleivät yhtyisi edes väliaikaisesti kukistaakseen sen.”
Näin kirjoittaa sotavuosien tunnetuin amerikkalainen toimittaja ja kirjeenvaihtaja William L. Shirer klassikkoteoksessaan Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho. Massiivinen teos ilmestyi vuonna 1960.
Jo 30. tammikuuta 1933 Saksassa muodostettiin hallitus, jossa natsit olivat mukana – tosin vähemmistönä, sillä heillä oli hallussaan vain kolme paikkaa 11:stä. Hitler nimitettiin hallituksen johtoon eli valtakunnankansleriksi.
Natsiajan viimeiset kansanvaltaiset vaalit järjestettiin 5. maaliskuuta 1933. Niissä Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP) sai 44 prosenttia äänistä, mutta ei vieläkään enemmistöä.
* *
Saksan ja maailman kohtaloksi koitui se, että maan kommunistit ja sosiaalidemokraatit pitivät pahimpana vihollisenaan toisiaan, eivät suinkaan natseja.
Weimarin Saksan konservatiivinen ja vaikutusvaltainen katolinen keskusta puolestaan oli vain joukko opportunisteja. He olivat valmiita kannattamaan ketä hyvänsä, jos vain omat edut tulivat turvatuiksi. Natsien oma väkivalta- ja pelottelukoneisto hoiti loput.
”Tällä tavalla, takaoven kautta, tämä entinen wieniläinen kulkuri, ensimmäisen maailmansodan hylkiö, pääsi suuren kansakunnan valtakunnankansleriksi… Saksalaiset asettuivat itse kansallissosialismin hirmuhallituksen alaisuuteen”, Shirer summaa suorin sanoin.
Tämän viestin soisi jokaisen näytelmän, kansalaisen ja päättäjän muistavan vielä vuonna 2020. Suomessakin.
Kari Pitkänen