Kuvat: Aila-Liisa Laurila
KOLUMNI | Eturivin pikkupojat saivat lahjaksi huuliharpun, täti-ihminen pääsi pussaamaan tähteä poskelle ja lähes kaikki eturivin tosifanit pääsivät koskettamaan superkuuluisuutta.
Tosifanit ovat erikseen, mutta tavallisena E Street Band -fanina oli mahtavaa päästä kerrankin nauttimaan Bruce Springsteenin keikkaa aivan lähietäisyydeltä Helsingin Olympiastadionilla 12.7.2024. Niillä paikoilla tuntuu, että supertähti on saapunut kaupunkiin vain meitä varten.
Numeroitujien katsojien jälkeen heti etujoukoissa sisään stadionille päässeenä voi todeta, että kolmen tunnin odotus lavan edustalla ei haittaa mitään, kun luvassa on kolmituntinen tykitys ehtaa rockia ison pomon kyydissä. Aluksi saattoi jopa istuskella kenttää suojaavilla laatoilla, joten voimia riitti iltamyöhään asti.
Sinänsä on mielenkiintoista, että etuosan katsojillakin on ”omat paikat”, joihin toisilla ei ole tulemista. Läänitykset pitää tulla ajoissa valtaamaan ja ne saa pitää koko illan. Vessatarpeilla voi välillä toki käydä, mutta sieltä on oikeus palata takaisin ”omalle paikalle”.
Toinen luku ovat pitkät ja leveäharteiset miehet, joilla on suvereeni oikeus peittää takana seisovien, heitä lyhytmittaisempien näkymät. Läheltä näkeminen on etuoikeus, mutta sillä on hintansa. Pitää sietää tuntikausien ajan kylki kyljessä seisovaa tuntematonta.
Etualan vallanneista tosifaneista oli Olympiastadionilla yllättävän moni keikkanomadeja, jotka matkaavat bändin mukana kaupungista toiseen. Oli jopa ausseja, jenkkejä ja eri maiden eurooppalaisia. Bändi saapui Suomeen Saksan Hannoverista ja Tanskan Odensesta.
* *
Olen nähnyt kaikki Bruce Springsteenin Suomen-keikat Helsingissä, Turussa ja Tampereella. En tietenkään niitä, joista on järjestetty kaksi samanlaista peräkkäisinä päivinä. Alun perin kiinnostuin bändistä asuessani Tukholmassa 1980-luvun alkupuolella.
Ensiksi on sanottava, että The E Street Band on loistava kokoonpano mitä taitavimpia muusikoita. Helsingissä nähtiin yli kymmenen hengen ensemble. E Street Bandin keskeisiä muusikoita ovat Springsteenin lisäksi kosketinsoittaja Roy Bittan, basisti Garry Tallent, rumpali Max Weinberg ja kitaristit Steve van Zandt ja Nils Lofgren sekä saksofonisti Jake Clemons. Osa heistä varsinaisia persoonia!
Bruce Springsteen bändeineen keräsi jälleen kerran Helsingin Olympiastadionin täyteen.
Springsteen ei onneksi käytä aikaa turhaan höpöttelyyn eli välispiikkeihin, vaan seuraava kappale rävähtää soimaan liikoja viivyttelemättä edellisen biisin jälkeen. Se tekee kokonaisuudesta erittäin dynaamisen.
Toki tarinaa myös sisältyy show’hun. Tällä kertaa konsertin loppupuolella kuultiin erittäin koskettava kappale Last Man Standing, jota edelsivät solistin muistelut urastaan. Screeneillä nähtiin myös video bändin edesmenneistä muusikoista.
Heistä saksofonisti Clarence Clemons vaikuttaa Springsteenille kaikkein läheisimmältä. Tampereen konsertissakin kymmenisen vuotta sitten nähty ”Big Man” kuoli aivoverenkiertohäiriöiden jälkeen sydänkohtaukseen 69-vuotiaana kotonaan Floridassa.
* *
Olympiastadionin keikka alkoi kappaleella Lonesome Day, joka on vuonna 2002 julkaistulta The Rising -albumilta. Kentän eturivien katsomossa tunnelma nousi tosin kattoon jo sillä hetkellä, kun muusikot astuivat lavalle.
Kolmituntiseen mahtui kaikkiaan 32 biisiä. Niistä seitsemän viimeistä jäi niin sanottuun encoreen, joka alkoi ennen kuin muusikot ehtivät kunnolla astua edes lavan takaosaan. Encoreen on taidettu jo useammalla kerralla varata paikka ikoniselle Born in the U.S.A., joka aloitti tälläkin kertaa.
Toisena kuultiin Born to Run ja sen jälkeen Bobby Jean, Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out. Yllättävin esitys oli The Beatlesin tunnetuksi tekemä Twist and Shout, jonka oli määrä villitä yleisö lopullisesti.
Viimeisenä kuultu Springsteenin sooloesitys I’ll See You In My Dreams rauhoitti ja vei ajatukset jälleen elämän rajallisuuteen. Osa yleisöstä ei olisi halunnut lopettaa iltaa edes siihen, vaikka se oli saanut kaiken sen, mitä oli tullut hakemaan.
Omat ykkössuosikkini My Hometown ja The River sisältyivät ohjelmistoon, josta tietenkin jäi pois monta lempikappaletta. Yleisön toiveita ei tällä kertaa kyselty lainkaan.
Eturivin pikkupojat saivat lahjaksi huuliharpun, täti-ihminen pääsi pussaamaan tähteä poskelle ja lähes kaikki eturivin tosifanit pääsivät koskettamaan superkuuluisuutta. Springsteen jaksaa flirttailla yleisön kanssa, mutta crowd surfing eli yleisön käsien päällä seilaaminen jäi tällä kertaa pois.
Aila-Liisa Laurila
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Virossa kulttuuri on arkinen asia, joka ruokkii myös muiden alojen kehitystä
KOLUMNI | Suomalaiset vitsailevat edelleen virolaisista, vaikka meillä ei ole siihen varaa. Etelänaapurissa arvostetaan kulttuuria ja luovuutta, ja se näkyy niin maan digiloikassa kuin Michelin-tähdissäkin.
Ja se soi ja se soi ja se soi ja se soi – Anne Välinoron kolumni Savonlinnan Oopperajuhlilta
KOLUMNI | Näin rakennetaan kansakunnan ihanaa kesälumetta ihan pian koittavaa talvea ja idän puhureita vastaan – ja vain 40 kilometriä rajalta.
Elokuva-Aitta oli portti filmitähtien ja uutuusleffojen maailmaa
KOLUMNI | Huolellinen taitto teki vuonna 1932 syntyneen elokuvalehden lähes jokaisesta sivusta graafisen taideteoksen.
Kesälukemisten klassikko: Tove Janssonin Kesäkirja on säilyttänyt viehätysvoimansa
KOLUMNI | Vuonna 1972 ilmestynyt kirja ei ole yhtään pölyyntynyt. Kesän maku on raikas.
