Kirsi Jaatinen unelmoi kulttuurikellarista, jonne voisi mennä ja tilata listalta ohjelmanumeron kuin drinkin – ja huomaa, että Joensuusta sellainen jo löytyy.
Toivoisin, että olisi kulttuurikellari, jonne voisi mennä ja tilata listalta ohjelmanumeron kuin drinkin. Kellarissa olisi iloinen, salaperäinen ja jännittynyt tunnelma. Paikalle saapuneet ihmiset olisivat kiinnostuneita toisistaan ja kulttuurista, ja ohjelman alkua odotellessamme vaihtaisimme ajatuksia kirjallisuudesta ja taiteista.
Mutta hei, ei minun tarvitse, koska toiveeni on jo toteutettu.
Törmäsin nimeen Pohjois-Karjalan kansanteatteri Pokka ensi kerran Pekkalan kartanon kuvataideleirillä Joensuussa kesäkuussa 2019. Värjäsimme batiikkia, ja ruiskumaalasimme kankaita aurinkoisella nurmikolla. Siellä oli myös eräs nuori nainen, joka painoi teatterin logoja kankaille. Hän oli Kaisa Mari Laasonen.
Pian sain selville, keitä kaikkia kulttuuriosuuskunnassa toimii: nuoria aikuisia, eri taidealojen toimijoita. Talven aikana näin ilmoituksia Salataidekapakasta ja kiinnostuin yhä enemmän.
* *
Ystävänpäivänä kumppanini lähti keikoille Lappeenrantaan ja Kotkaan, ja jäin yksin. Tiesin, että Salataidekapakka avautuisi. Suuntasin Joensuun kaupunginteatterin kellariin Teatteriklubille, jossa esityksen oli määrä olla. Aulassa minut käännytettiin takaisin ulos: piti etsiä itse ”hämy ovi” jostain kulman takaa. Tunsin Eliel Saarisen rakennuksen mielestäni kuin omat taskuni ja sanoin:
– Eihän siellä ole mitään ovea.
– On siellä. Kyllä sie sen huomaat.
Salaperäisyys oli mukana alusta alkaen ja syveni illan mittaan. Toden totta – sinne oli ilmestynyt ovi, joka avautui natisten, ja laskeuduin kiviportaita kellariin. Olinko jossain Franz Kafkan novellissa?
Olin ensimmäinen. Sain valita paikan. Valitsin sen kaiken varalta läheltä ”ovea, jota ei ollut”. Sain ”drinkkilistan”, josta sain valita ”drinkin” ja kirjoittaa sen nimen sekä oman nimeni toivomuslomakkeelle. Se piti viedä nurkkaan suureen koriin. Valittavana oli ”Shotteja”, drinkkejä ”Hanasta”, ”Talon erikoisia” ja muutamia otsikolla ”Tarjouksessa”. Valitsin uhkarohkeasti drinkin nimeltä Syväluotaus.
Henkilökunta oli tyylikkäästi pukeutunut ja arvokas, mutta koko ajan hyvin huolehtivainen. Pöydissä oli valkeat liinat ja ruusumaljakot. Valaistus oli hämärä. Tilasin punaviiniä, koska se tuntui sopivan estetiikkaan.
Pöydät täyttyivät nopeasti, ja osa ihmisistä joutui jäämään kadulle. Viereeni istahti mies, jolla oli salaista tietoa, että juuri sinä iltana esitettäisiin Anton Tsehovia ja että hän oli tullut katsomaan juuri sitä. Aloimme keskustella Tsehovin näytelmistä. Kuiskimme Tsehovista, kuin olisi kieltolaki ja Tsehov olisi pirtua.
Toiselle puolelle tuli kaupunginteatterin väkeä. Pian ohjelma alkaisi. Ajattelin, että olen jonkin merkityksellisen äärellä, että vihdoinkin todella tapahtuu jotain. Odotushorisonttini oli korkealla.
Hovimestari (Maria Korkatti) käytti puheenvuoron, jossa saimme kuulla olevamme vapaita saapumaan ja lähtemään – milloin vain haluamme. Pari taukoakin pidettäisiin. Hovimestarin ääni oli rauhallinen, kirkas ja salaperäinen. Hänen silmänsä loistivat valoissa. Nimemme olivat toivomuslomakkeissa tärkeitä, jotta tiedettäisiin, kenelle drinkit tarjoiltaisiin. Drinkkejä sai tilata enemmänkin; kaikki sisältyivät pääsylippun hintaan.
Kun drinkki tarjoiltiin, mainittiin, kenelle se oli osoitettu. Drinkit olivat lyhyitä esityksiä, ja esiintyjät olivat hyvin lähellä katsojia. Mukana oli musiikkia, laulua, sirkusmainen numero, kauhumonologi. Tommi Tihtarinen esitti omia runojaan. Tatu Kaihua, jonka olemme nähneet pienenä poikana Markku Pölösen Onnenmaassa, soitti vimmatusti akustista kitaraa ja lauloi. Yleisön suosikki oli selvästi Sanna Kärkkäisen Sweet Sixteen, jos naurun määrästä voi päätellä jotain.
Siellä oli kuin olikin katkelma Tsehovin Lokista. Nina Mihailovna Zaretsnaja (Hannele Turunen) kohtasi Trepljovin (Tatu Kaihua). Kun se oli esitetty, vieressäni istuva Tsehov-mies kuiskasi, että hän lähtee pois, koska on aamulla aikaisin menossa rakentamaan apukinoksia saimaannorpille.
Paljastui, että oli myös drinkkejä, jotka olivat henkilökohtaisia ja jotka tarjoiltiin kahden kesken. Tietenkin minun drinkkini Syväluotaus oli sellainen. Tarjoilija johdatti minut toiseen huoneeseen, ja luokseni saapui hahmo nimeltä Tanya Futurova (Ulla Vaarnamo, vierailija), jonka kanssa tutkimme elämäni ajankohtaisia asioita. Lyhyessä hetkessä kaikki tuntui selkiytyvän ja tunnelma vain parani.
Sillä aikaa ohjelma jatkui. En nähnyt kaikkia drinkkejä. En olisi välttämättä pitänyt kaikista, mutta sellaisia drinkit ovat. Jotkin ovat imeliä, jotkin katkeria, jotkin liian kuumia, jotkin liian jäisiä ja jotkin juuri sopivia. Kaikki eivät sovi kaikille. Kerran Jyväskylän kesässä jollain terassilla tilasin drinkin nimeltä Highway to Hell. Se oli houkuttelevan vihreä, mutta nimensä veroinen.
Tällä kertaa yksi suosikeistani oli drinkki nimeltä Kuljen, jossa Hannele Turunen lauloi ja Kaisa Mari Laasonen soitti intohimoisesti harmonikkaa punainen kukka hiuksissaan.
* *
Yöllä kävelin aution kaupungin läpi ruusu kädessäni. Oli vähän pakkasta, tähdet ja vähenevä kuu. Olin ällikällä lyöty. Olipa kaunis ystävänpäivän ilta! Mistä syntyy tällainen atmosfääri? Mistä katsojalle tulee tunne, että hän on saapunut perille ja on juuri siellä, missä hänen on tarkoituskin olla? Mistä hänelle tulee tunne, että hän on koko elämänsä ollut matkalla juuri tähän hetkeen?
Kaikki taide on kommunikaatiota, mutta joskus taidekokemukset jäävät pinnallisiksi, kylmiksi tai etäisiksi. Niihin vaikuttavat monet asiat, jotka liittyvät esimerkiksi taiteilijaan, taideteokseen, esitysmuotoon, esityspaikkaan tai katsojaan.
Näytelmäkirjailija Tennessee Williams aikoinaan määritteli teatterin intiimiksi puheeksi sielulta sielulle. Taiteilijan olisi puhuttava katsojalle, kuin tuntisi hänet paremmin kuin kukaan. Tässä oli jotain samaa lähelle tulemista. Kaikesta tuli tunne, että yleisöstä välitetään. Läsnäolo oli käsinkosketeltavaa. Tästä puhumme, kun puhumme eettisestä vuorovaikutuksesta. Tätä oli selvästi mietitty.
* *
Kulttuuriosuuskunnan nettisivuilla sanotaan: ”Pohjois-Karjalan kansanteatteri Pokka uskoo taiteen maailmaa parantavaan ja ihmisen henkistä evoluutiota kiihdyttävään voimaan.” Toimijoiden ammattinimikkeissä on laaja kirjo sosiologista sosiaalisen sirkuksen ohjaajaan, mikä selittää ainutlaatuisen konseptin.
Enpä ole missään nähnyt näin hienoja arvoja yhtä aikaa esitettyinä kuin osuuskunnan sivuilla: ”Toimintaa ohjaavat sisäiset motiivit”, ”Taide kuuluu kaikille”, ”Pokan toiminnassa kaikki ovat aidosti yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia”, ”Pokka vaalii toiminnassaan kestävän kehityksen, ympäristöeettisyyden ja ekologisuuden periaatteita”, ”- – jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi ja kuulluksi omana itsenään”, ”Taiteen ja tieteen tasa-arvoisesta tutkimusliitosta syntyy syvempi ymmärrys, totuudellinen entiteetti, jonka loisteessa ihminen näkee paremmin maailman, itsensä ja toiset.”
Pokka ottaa myös kantaa ajankohtaisiin asioihin ja kyseenalaistaa vallitsevia ajattelutapoja. Juuri tällaista tämä maailma tarvitsee!
Salataidekapakassa drinkkilista vaihtuu joka kerta. Sitä saa, mitä tilaa, mutta ei välttämättä tiedä, mitä tilaa. Kannattaa kuitenkin ottaa riski.
Kirsi Jaatinen
Seuraava Salataidekapakka Teatteriklubilla 4.4.2020. Salataidekapakan nimi, idea ja konsepti on suojattu.
