Hagia Sofian katedraali täyttää seuraavaksi 1 500 vuotta.
KOLUMNI | ”Kiitos Mika Waltarin, tunnen Istanbulin Hagia Sofian kuin kotikirkokseni. Sitä ovat kohdelleet kurjasti niin kristytyt kuin muslimitkin. Siksi sen olisi pitänyt jäädä museoksi”, Kari Pitkänen kirjoittaa.
”Näin sinut Sofian kirkon edessä, kupariporttien luona. He tulivat kaikki ulos kirkosta seremoniain säätämässä järjestyksessä kardinaali Isidorin luettua latinaksi ja kreikaksi kirkkojen yhdistymisen julistuksen kuolemankolkon hiljaisuuden vallitessa.”
Johannes Angelos on juuri tavannut Annansa. Tästä alkaa ”hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” ja Mika Waltarin intensiivisin ja tihein historiallinen romaani.
Angeloksen päiväkirja (Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä, 1952) seuraa kaupungin vaiheita aina lopulliseen valloitukseen saakka 29.5.1453. Sitä ennen, viimeisenä iltana ennen turkkilaisten rynnistystä kaupungin muurien läpi, palataan kirkkoon vielä kerran:
”Kirkon sadat lamput paloivat tuoksuen ja ja valaisivat kirkon valoisaksi kuin päivällä. Sanomattoman alakuloisina, jättiläiskokoisina ja lempeinä katselivat mosaiikkikuvat kultapohjistaan ja liikkuvien ihmisten varjot heijastuivat lattioiden kulumattomien marmorilaattojen sileistä pinnoista… Monet urhoolliset miehet itkivät ääneen… Sydämeni tiesi että palaamaton Bysantti sammuvassa loistossaan kokoontui viimeisen kerran vihkiytyäkseen kuolemaan.”
* *
Tiedän ja tunnustan. Suhtautumiseni Hagia Sofiaan, Konstantinopoliin ja koko tuohon suitsukkeen ja mirhan tuoksuiseen bysanttilaiseen aikaan on häpeämättömän romanttinen. Luultavasti myös hyvin puutteellinen, mutta antaa olla vaan.
Waltarin romaaneissa kuvataan viisi kertaa saapumista Konstantinopoliin tai myöhempään Istanbuliin. Kaupunki teki häneen yhtä suuren vaikutuksen kuin Pariisi, itseeni paljon suuremmankin.
Olen istunut Topkapin palatsin kahvilassa tunnustellen Marmaranmereltä puhaltavaa lämmintä tuulta ja kuvitellen sitä näkyä, kun kaupungin avuksi tulleet Venetsian sotalaivat luovivat tietään kohti Kultaisen sarven satamaa. Kymmenet pienet turkkilaiset alukset purjehtivat niiden eteen ja roikkuivat laivojen kyljissä yrittäen estää satamaan pääsyn.
Sulttaani Mehmed II ratsasti kiihkoissaan rantaveteen ja karjui ääni käheänä ohjeita laivastolleen. Turhaan, sillä niemenkärjessä tuuli tarttui kaleerien purjeisiin, satamaa suojannut rautaketju avattiin, ja laivat pujahtivat turvaan.
Lopulta Mehmed oli ovelampi. Hyökkääjät rakensivat Peran niemen yli puisen rännin, jota pitkin turkkilaisten laivat vedettiin ensin mäen laelle ja laskettiin toisella puolella liukumaan suoraan satama-altaaseen.
Sataman sulkenut suunnaton rautaketju muuten on vielä tallella 1800-luvun lopulla otetuissa valokuvissa. Sittemmin se katosi, kuten suuri osa vanhasta Konstantinopolista ja vielä kaukaisemmasta Itä-Rooman valtakunnasta. Vain Hagia Sofia on jäljellä.
Osa kirkon mosaiikeista on yhä tallella. Tässä keisari Justianianus ja keisarinna Theodora on kuvattu Neitsyt Marian ja Kristus-lapsen kanssa. Moskeijassa vastaavat ihmishahmoiset kuvat on peitettävä.
Hagia Sofia on kreikkaa ja tarkoittaa pyhää viisautta. Kirkko valmistui vuonna 537 ja oli aikansa rakennustaiteen ja -tekniikan ihme. Keisari Justinianus ei säästellyt kustannuksissa. Kirkon koristeluun käytettiin parhaita ja arvokkaimpia materiaaleja, joita Bysantin valtakunnassa oli tarjolla.
Sitten kului melkein 800 vuotta ilman, että kirkkoon koskettiin. Tuho tuli vuonna 1204, ja sen toivat länsimaiset hyökkääjät niin sanotun neljännen ristiretken aikana.
Kaupunkia ja kirkkoja ryövättiin ja tuhottiin kolmen päivän ajan. Katedraalin alttari pirstottiin ja sen taideaarteita ja uskonnollisia reliikkejä ryösteltiin. Yhtä huonosti kävi koko kaupungille: Konstantinopolin väkiluku laski puolesta miljoonasta 35 000:een vain viidessä vuosikymmenessä.
Turkkilaiset saapuivat 249 vuotta myöhemmin ja muuttivat kirkon moskeijaksi. Vuonna 1934 Hagia Sofiasta tehtiin museo nyky-Turkin perustajan Kemal Atatürkin päätöksellä. Sen taas kumosi Turkin korkein hallinto-oikeus viime perjantaina, ja saman tien maan presidentti Recep Tayyip Erdogan muutti sen takaisin moskeijaksi.
* *
Erdoganin päätöksessä ei ollut mitään uutta. Itsevaltaiselle ja -päiselle hallitsijalle Hagia Sofia on keino heruttaa myötätunnon kyyneleitä uskollisimmilta kannattajiltaan.
Kyynikko sanoisi, että pahemminkin voisi käydä. Neuvostoliitossa kirkoista tehtiin talleja tai elokuvateattereita. Ja olemmeko kohdelleet moskeijoita yhtään paremmin? Kun Espanja vallattiin maureilta, moskeijat muutettiin vastaavasti kirkoiksi. Ellei niitä tuhottu.
Hagia Sofia täyttää rakennuksena seuraavaksi 1 500 vuotta. Tuosta ajasta se on ehtinyt toimia kirkkona 916, moskeijana 481 ja museona 86 vuotta.
Eri uskontokunnille ja sukupolville tärkeä ja arvokas rakennus voisi edelleen toimia sillanrakentajana yli politikoinnin, ideologisten esteiden ja kansallisten rajojen.
Jos siis niin annettaisiin käydä.
Jos siihen siis löytyisi pyhää viisautta.
Kari Pitkänen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (21.11.2024): Vaietut arktiset sodat, Pikku Kakkosen konsertti, Oro Jaska
Marja Mustakallio on katsellut Yle Areenaa ja viihtynyt pikkupoikien konserttiseuralaisena.
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
