Bowser on Marion arkkivihollinen ja Koopa-kilpikonnien kuningas. Kuva: Nintendo
KOLUMNI | Kirsti Toivonen kirjoittaa Super Mario -pelien ylisukupolvisesta pelaamiskokemuksesta ja tulee samalla kertoneeksi, miltä tuntuu seurata Ukrainan sotaa Venäjän toisesta naapurimaasta käsin.
Kun olin lapsi, tunsin yhden putkimiehen. En kylläkään tiennyt hänen olevan lvi-alan ammattilainen, koska en nähnyt hänen koskaan korjaavan putkia tai asentavan yhtään hanaa. Ymmärsin kuitenkin, että hän oli raavas työihminen, koska hän jatkuvasti juoksi ja hyppi haalarit niskassa, murskasi seiniä ja nuohosi rahaa nurkista.
Putkimiehellä oli punainen lippalakki ja hän eli vaarallista elämää, on the edge, tiedättehän. Hän teki kaiken siksi vain, että prinsessa, neito, saisi olla vapaa. Hän taisteli pelottomasti maan päällä, veden alla ja ilmassakin silloin, kun sattui löytämään pavunvarren ja pilvien yläpuolelta tekarilautan, jonka kyydissä matkustaa.
Tiililinnan katakombeissa hänen vastuksenaan oli polttavaa laavaa, pyöriviä liekkikeppejä ja lihansyöjäkasveja. Siellä hän kohtasi myös ison ja piikikkään kilpikonnan. Konna hyppi niin, että maa tutisi ja lisäksi se sylki rahisevaa tulta. Se selvästi piti voimasta ja halveksi puhetta. Kuin huvikseen se ripsotteli vasaroita työmiehen päälle.
Konnan ylivoiman edessä olisi tuntunut järkevältä antautua, kääntyä takaisin, jos kuvaruutu olisi antanut myöden. Tuntui hybrikseltä uskoa, että putkimies pystyisi jotain sille kamalalle otukselle. Sen piikkipanssaria ei voinut litata saappaan alle niin kuin maan päällä sivuttain moonwalkaavia ruskeita sieniä. Saappaiden lisäksi sankarillamme oli aseita niukasti.
Työmies väisteli tulitusta aikansa. Kun jättiläinen taas hyppäsi, hän juoksi sen alta ja runttasi nuijan näköisen salvan alas. Lattia romahti konnan alta ja sen varpaat heiluivat avuttomasti, kun se putosi laavaan. Yllätetyn hirviön ilmeen ajatteleminen avaa vieläkin dopamiinihanat.
Takakabinetissa putkimies tapasi sienen, jolla oli huonoja uutisia. Jättiläinen oli lannistettu vain väliaikaisesti ja vaarallinen matka jatkuisi kohti seuraavaa tiililinnaa ja piikkikonnaa.
* *
Nyt minulla on omia lapsia ja olen tutustunut putkimieheen uudestaan. Hänen uusi maailmansa tuntui aluksi vieraalta ja vaikealta hyväksyä. Aivan liian sekavaa ja moniulotteista, ei selvää suuntaa! Vanha putkimies on oppinut uusia temppuja eikä hän ole enää yksin. Hänen lippalakkiinsa on pesiytynyt ystävä, valkoinen silinterihattu. Hatulla ja ukolla on sama päämäärä, arvasittekin jo, ne tekevät kaiken siksi vain, että vapaus.
Piikikäs kilpikonna on kasvanut entistäkin valtavammaksi ja inhottavammaksi. Se röhöttää ja tömistää, heittää tulta taivaan täydeltä ja käyttää milloin mitäkin tuhoamisasetta. Minä katson lapsen olan yli ja kysyn, että eikö tuo ole vähän pelottava ja lapsi sanoo, ettei ole yhtään pelottava. Murehdin, että illalla väsyneenä häntä alkaa pelottaa.
Konnalla on naurettavat ja itkettävät mittasuhteet. Se on hidas liikkeissään mutta ylivoimainen massassa ja aseissa. Putkimiehen on vain pysyttävä hengissä niin pitkään, että oivaltaa tekniikan, jolla saa jättiläisen polvilleen. Tästä maailmasta ei löydy salpaa, jolla konna pudotetaan laavaan.
Lapsi saa haltuunsa hirviön nyrkkeilevän hatun, hyppää sohvalta ja hakkaa vimmatusti ilmaa, kunnes konna tömähtää maahan. Yksi tainnutus ei valitettavasti riitä. Perkele nousee ja heittää taas paskaa taivaan täydeltä, tuliaaltoja ja mutamöykkyjä, aina vain nopeammalla ja nopeammalla tahdilla. Putkimiehen pitää väistellä, säästää ja suojella elämää. Tarvitaan toinen onnistunut tyrmäys ja tarvitaan kolmas tyrmäys. Aina tarvitaan kolme kertaa, sanoo lapsi minulle. Sitten konna kaatuu keinahdellen maahan niin että tanner vatajaa ja pöly pilveilee.
Luulen, että putkimies huutaa ”Slava Ukraini”, mutta se olen minä, joka huudan.
Kirsti Toivonen
Kirjoittaja haluaa tarkentaa, että piikkikonnavertaus kohdistuu ainoastaan Venäjän valtionjohtoon, ei venäläisiin tai venäläisyyteen.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirja kerrallaan kohti jalkapalloyhteiskuntaa
KOLUMNI | Olli Sotamaa arvioi uuden sarjakauden kynnyksellä suomalaisen jalkapallokulttuurin kypsyyttä ja jakaa vinkkinsä parhaista suomenkielisistä jalkapallokirjoista.
Teatteri on leikkiä ja totta – Leea Klemola naurattaa ja viihdyttää vakavilla ja kipeillä asioilla
ESSEE | Ulla-Maija Svärd kirjoittaa Leea Klemolan näytelmien herättämistä ajatuksista ja siitä, ettei teatteritaiteen tarkoitus oli pitää arkea loitolla vaan tuoda siihen sisältöä.
Pyhän pihlajan varjot runoudessa – karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan
RUNOUS | Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen.
M.A. Castrénin wau: Suomen kielen aikakausi tieteen kielenä saattaa jäädä reilun sadan vuoden mittaiseksi
KOLUMNI | Autonomian ajan kielentutkijat työskentelivät itseään säästämättä kohottaakseen suomen laaja-alaisten sivistyskielten joukkoon.