Aino Louhi pureutuu kolumnissaan torstaina elokuvateatteri Niagarassa esitettävään Jane Campionin elokuvaan Piano ja siihen miten aika vaikuttaa elokuvakokemukseen.
Istun aamupäivällä keittiön pöydän ääressä ja yritän etsiä kirjanpitäjälle puuttuvia tositteita. Aamukahvi jäähtyy kupissa, selkää särkee, vitamiineja pöydällä. Pienestä oranssista kaiuttimesta tulvii säveliä jotka häiritsevät proosallisia aamutoimiani. En kykene pistämään musiikkia tauolle, rikkomaan sen lumousta, vaikka se vie ajatukseni jatkuvasti pois arkiaskareista, kauas villille hiekkarannalle. Kietoo mustiin oksiin, upottaa liejuun ja huuhtoo ylitseni valtavina aaltoina.
Tuo musiikki oli ensimmäinen asia, jonka sain Jane Campionin elokuvalta Piano (1993). Ennen kuin olin nähnyt siitä vilaustakaan Michael Nymanin säveltämä, kaikkialla ilmestymisensä aikoihin soinut teema jo lumosi minut ja kertoi, että tässä on elokuva joka on katsottava. Toivoin ja sain soundtrackin 14-vuotissyntymäpäivälahjaksi ja niin huoneeni upouusissa stereoissa pauhasivat dramaattiset kappaleet kuten A Wild and Distant Shore, The Heart Asks Pleasure First ja Deep Into the Forest.
Olen katsonut elokuvan pitkästä aikaa viime yönä, valvonut sen maailmassa yli yhteen asti ja herännyt lokakuiseen aamuun musiikin jatkaessa sointiaan pääni sisällä. Kirjastosta lainatun dvd:n kajossa olen päässyt jälleen lähietäisyydelle tutkimaan Holly Hunterin esittämän, 6-vuotiaana mykistyneen Ada McGrathin paljonpuhuvia silmiä ja pianonkoskettimia tapailevia sormia sekä maisemia, joita en 1990-luvun alussa osannut vielä sijoittaa oikealle maailmankartalle: jylhää rantaa myrskyaaltoineen sekä tiheää ja mutaista viidakkoa.
En tuolloin epäilemättä muutenkaan tajunnut elokuvan kaikkia tasoja: reikäisissä kalsareissaan irstaileva, Harvey Keitelin näyttelemä George Baines ei ollut lähelläkään poikafantasioitani ja aikuisten, rujojen ihmispolojen tukahdutetut himot olivat nekin tuntematonta kosteikkoa. Flora, Adan 9-vuotias tytär, oli mielestäni sietämätön näsäviisastelija, niin kuin 9-vuotiaat lapset teinin mielestä ovat. Floran päätöstä kieliä äitinsä rakkaussuhteesta tämän aviomiehelle en sitäkään mustavalkoisessa maailmassani pystynyt käsittämään.
Mutta elokuvan kauneuden tajusin. Sillä Pianon jokainen ruutu on kuin taideteos, jokainen kuvakompositio niin taiten rakennettu, että se liikuttaa sielua. Jo heti elokuvan alussa valtamerten yli raahattu suuri soitin kutistuu myrskyävälle hiekkarannalle aaltojen syleilyyn; mikä näky! Piano sekä Adan ja Floran kulmikkaat, korsetteihin, letteihin ja hattuihin puristetut siluetit päälle vyöryvän, hallitsemattoman luonnon kontrastina. Simpukankuoret, enkelinsiivet, reikä sukassa, hiuskiehkura valkealla kaulalla, meduusojen lailla pullistelevat vannehameet –kaikki nuo pitkin elokuvaa ripotellut yksityiskohdat, joita ahmin kauneudennälkääni silloin ja yhä.
Yhdysvaltalaisnäyttelijä Holly Hunterin Ada on täydellinen: lähes vailla puhuttuja vuorosanoja, mutta viittoen, soittaen ja tuijottaen Hunter tekee varmasti uransa vaativinta roolityötä. Ja kyllä, myös Floraa näyttelevä Anna Paquin on täydellinen. Omistushaluinen, oikutteleva, innosta tanssiva, naurava ja mielikuvituksensa avulla kaikesta selviytyvä menninkäislapsi. Äitinsä tulkki. Onnellisesti jokaiseen maailmaan ja tilanteeseen sopeutuva.
Nykysilmin katsottuna Pianon kolmiodraama on melko epämiellyttävä, niin kuin kolmiodraamat lienee 1800-luvulla olleet. Piano, Adan ääni, jätetään rannalle lojumaan; sille ei ole sijaa tuoreen aviomiehen, Alisdair Stewartin talossa. Alisdair myy pianon Bainesille maatilkkua vastaan ja Baines käyttää tilaisuuden hyväkseen: pianonkoskettimia kauppaamalla hän lähentelee Adaa mutta haluaa lopulta kuitenkin Adan vain rakastavan häntä takaisin.
Adan Bainesia kohtaan tuntema inho ja epäluulo kääntyvät himoksi ja rakkaudeksi ja elokuvan loppu onkin lähes hollywoodmaisen sokerinen. Elämänhalu voittaa juuri kun kuvittelemme, että päähenkilö uppoaa pianonsa kanssa valtameren pohjaan. Mykkä saa äänensä –ja aviomiehen katkoman sormensa– takaisin. Lapsi heittää kärrynpyöriä ja sopeutuu jälleen uuteen maisemaan.
Campion on kertonut muutama vuosi sitten haastattelussa, että antaisi nyt Adan hukkua syvyyksiin. Elokuvaa tehdessään hänellä ei kuulemma ollut kanttia sellaiseen lopetukseen. Kieltämättä 2010-luvun versio Pianosta olisi lohduttomuudessaan realistisempi mutta olisi mielenkiintoista nähdä ohjaaja-käsikirjoittajan uudet ratkaisut myös Adan ja Bainesin romanssin suhteen. On vaikea hyväksyä tapaa jolla parin välit kehittyvät.
Onko Piano ihanan romanttinen elokuva vai epäilyttävä satu. Tätä pohdin nykyään melko usean vanhan suosikkielokuvani parissa.
* *
Hiljattain juttelin ystäväni kanssa Pianosta ja heitimme lantin universumin toivomuskaivoon. Kuinka ihana olisikaan nähdä Piano valkokankaalta! Aikoinaan olimme liian nuoria menemään elokuviin sitä katsomaan. Nyt kun pieni toiveemme on kuultu ja elokuva esitetään elokuvateatteri Niagarassa ensi torstaina, tuntuu että pääsen vihdoin näkemään postikortin sijaan itse taideteoksen.
Aino Louhi
Piano esitetään Niagarassa osana Iltatähti Vilmivestivaalia torstaina 10.10.2019 klo 12, lisätietoa tästä.
