Onko kaikki orwellilaista? Vai onko orwellilaisuudella enää mitään tekemistä Orwellin 1984:n kanssa?

Orwell, Zaharova & Sorikin. Kuvat: Wiki Commons

George Orwellin alun perin vuonna 1949 julkaistu dystooppinen romaanin Vuonna 1984 (ensimmäinen suomennos Oiva Talvitie, 1950) on valtaisa kestosuosikki. Se on dystopian edelläkävijän, Jevgeni Zamjatinin Me-teoksen (1920), sekä Ray Bradburyn Fahreneit 451:n (1953) ohella klassisen yhteiskunnallisen dystopian kulmakivi – varmaankin alansa tunnetuin. Eikä sen suosio tunnu hiipuvan.

Dystopioita tutkinut kirjallisuuden tutkija Maria Laakso on huomioinut vanhojen dystopioiden viimeaikaisen nousun pinnalle, ja tämä koskee myös Orwellia. Laakson mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpin voitettua presidentinvaalit juuri Vuonna 1984 -romaanin myynti hypähti Amazon-verkkokaupassa. Myös Margaret Atwoodin Orjattaresi -teoksesta (alkuteos 1985) tehty HBO:n laatusarja (2017–) kertoo samasta uudelleenlöytämisen trendistä.

Suomessa jotakin Orwellin dystopian suosiosta kertoo vaikkapa se, että Basam Booksin vuonna 2021 julkaiseman Jussi Tuomas Kiven suomennoksen kaikki 25 nidettä Pirkanmaan kirjastoissa ovat tällä hetkellä lainassa. Pääkaupunkiseudun kirjastokimpan Helmetin kokoelmiin nimikettä on hankittu 71 kappaletta, nekin kaikki lainassa. (En huomioi tässä e-kirjoja.) Teos on saatavilla myös äänikirjana.

Hienoa, että näin tärkeästä teoksesta saatiin monelle tarpeeseen tullut uusi suomennos. Myös Raija Mattilan vanhemman käännöksen niteistä lähes kaikki ovat lainassa sekä PIKIssä että Helmetissä.

* *

Liberalismin auringonlasku?

Suomessa ja Yhdysvalloissa teosta siis luetaan paljon, mutta niin luetaan myös Venäjällä. Siellä se on ainakin eräässä verkkokaupassa noussut eniten ladatuksi kaunokirjaksi maan aloittaman hyökkäyssodan vuonna. Voisi tulkita, että samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa Trumpin kauden alussa, hakevat nyt venäläiset romaanista selitysmalleja maansa muuttuneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Teoksen nykyinen suosio Venäjällä ei ole suinkaan jäänyt huomaamatta maan vallanpitäjiltä. Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova julkisti teoksesta virallisen putinistisen tulkintansa huhtikuussa 2022. Zaharovan mukaan romaani varoittaa liberalismin vaaroista. Orwellin dystopia toteutuukin siis lännessä, ei missään nimessä Putinin Venäjällä.

Zaharovan väitteitä on muiden ohella kommentoinut teoksen vuonna 1988 venäjäksi kääntänyt Viktor Golyshev. Vuosiluku on huomion arvoinen, koska vasta tuolloin sallittiin teoksen julkaiseminen Neuvostoliitossa. Kääntäjä Golyshev ei löydä teoksesta Zaharovan väittämää ”liberalismin auringonlaskua”, vaan näkee sen kertovan totalitaristisesta valtiosta, jollaisia teoksen kirjoitusajankohtana Euroopassa riitti, vaikkakin Golyshevin sanoin ne elivät jo vuonna 1949 ”iltaruskon aikaansa”. Kääntäjä ei kuitenkaan näe, että Orwellin teos kertoisi nykyisestä Venäjästä:

”– meillä lehdistö on vielä jossain määrin olemassa. Sotaa käydään kyllä, mutta nykyinen tila ei vielä muistuta sitä [1984:n maailmaa] – ei aivan vielä.”

Mielestäni on outo väite, että lehdistö olisi Venäjällä ”olemassa” muussa mielessä kuin propagandan välineenä, koska lähes kaikki Venäjän itsenäiset mediat joutuvat toimimaan maan rajojen ulkopuolella.

Zaharovan kanssa lienee turha väitellä. Hänen sanavalintansa kuitenkin kertovat paljon propagandakoneiston huolella rakentamasta diskurssista. Zaharovan mukaan sen väittäminen, että Orwellin teos kertoisi totalitarismista, on ”yksi kansainvälisistä feikeistä”. Ei siis valhe, vaan anglismi ”feikki”, jota sanaa Venäjän propagandistit ovat alkaneet käyttää kaikesta, joka on heidän näkökulmastaan väärää. Onhan tässä orwellilaisuutta – paitsi jos orwellilaisuuden tulkitaan Zaharovaa mukaillen tarkoittavan länsimaista ”canceloimista” ja propagandistisen RT:n lähetyslupien viemistä.

* *

”Askeleen lähtempän 1984:ää”

Zaharova ei ole ainoa, joka on käyttänyt Orwelliaan innovatiivisesti oman agendansa ajamiseen. Esimerkiksi Donald Trumpin tytär Lara Trump väitti pari vuotta sitten, että ”me olemme askeleen lähempänä Orwellin 1984:ää”, kun Facebook ja Instagram ilmoitettivat hänen isänsä tilien jäädyttämisestä. Näyttäisi siltä, että myös monelle äärioikeistolaiselle salaliittoteoreetikolle Orwellin dystopia kelpaa kauhukuvaksi jos jonkinlaisen salaisen (lue: liberaalin) eliitin ikävistä suunnitelmista.

Mitä mieltä Orwell olisi itse? Sitä emme saa tietää. Hänen teoksensa on lopultakin oman aikansa tuotos, eikä se kykene vastaamaan kaikkiin sille tänä päivänä annettuihin kysymyksiin. Toki voidaan tutkia Orwellin omia näkemyksiä kirjan ulkopuolella ja vetää niistä johtopäätöksiä. Näkisin kuitenkin orwellilaisuuden käsitteen hieman ongelmallisena siksi, että sitä on käytetty mahdottoman laveasti kuvailemaan melkein mitä tahansa uhkaavaksi nähtyä ilmiötä.

Orwellilaisuudesta puhutaan meilläkin usein niin laajassa mielessä, että välillä astutaan reilusti teoksen ulkopuolelle. Helsingin Sanomissa Ossi Mansikka kirjoitti vuonna 2018 artikkelin, jonka otsikon mukaan ”nykymaailma on orwellilaisempi kuin George Orwell osasi kuvitella”. Hän kirjoittaa: ”Olisi kiintoisaa tietää, mitä Orwell ajattelisi vaikkapa ihmisiä profiloivista tekoälyistä ja tavastamme hyväksyä sosiaalisen median käyttöehtoja lukematta niitä.” Epäilemättä tämä olisi kiintoisaa, mutta onko näillä asioilla enää paljoakaan tekemistä alkuperäisen teoksen kanssa?

Tekoälyn mahdollisuudet ehkä houkuttelisivat Isoveljeä kätyreineen, mutta käyttöehtojen hyväksymistä Oseaniassa tuskin kyseltäisiin edes muodon vuoksi. Lisäksi ongelmallista vertailussa nykyaikaan on ainakin se, että teoksessa kerrotaan tapahtumapaikan, vuoden 1984 Oseanian teknologisen kehityksen jääneen kauan sitten polkemaan paikoillaan. Ainoastaan kansalaisten valvontaan käytettävät tekniikat kiinnostavat vallanpitäjiä.

Teoksen dystopia ei siis ole seurausta teknologian kieroutumisesta, vaan nimenomaan kierosta yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kaiken muun ohella on tappanut lopulta myös teknologiset innovaatiot. Eikö silloin ”orwellilaiseksi” väitetty kansalaisten valvonnan teknologia pitäisi tiukasti kirjaa mukaillen olla jotenkin karkeaa ja alkeellista?

Olisiko siis syytä jo lakata puhumasta orwellilaisuudesta? Tarkoittaako se enää mitään, vai tarkoittaako liikaa? Onko orwellilaisuudella enää mitään tekemistä Orwellin teoksen kanssa?

Teoksen kaunokirjalliset ansiot ovat kiistattomat. Se on hyytävä kuvaus valtiosta, joka on muutettu maanpäälliseksi helvetiksi kaikille omilla aivoillaan ajatteleville. Siinä on myös jännitystä ja rakkautta, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä se varmasti jätä ketään kylmäksi. Sen kidutuskohtaukset vetävät tylyydessään vertoja tosielämään perustuville kuuluisille vankileirikuvauksille.

* *

Orwellista Sorokiniin

Onneksi Orwellin dystopia ei ole ainoa dystooppinen teos, jota voi verrata toteutuneisiin tai tulevassa siintäviin uhkakuviin. Zaharovan harmiksi dystopioita on kirjoitettu myös Putinin Venäjällä – aiheena Venäjän tulevaisuus. Yksi tunnetuimmista on Vladimir Sorokinin Pyhän Venäjän palveluksessa (alkup. 2006; suom. 2008, Arvi Perttu), joka on sattuneesta syystä puhuttanut viime aikoina erityisen paljon.

Yksi syy siihen, miksi teos on noussut puheenaiheeksi – varsinkin venäläisessä ulkomailla toimivassa riippumattomassa mediassa – on eräs kylmäävä sana. Putinin järjestämässä ”uusien alueiden liittämisen” kansanjuhlassa Moskovassa syyskuussa 2022 tuliseksi propagandistiksi ryhtynyt näyttelijä Ivan Ohlobystin huudatti yleisöllä sanaa ”goida!” kutsuen heitä ”pyhään sotaan”. Sorokinin teoksen lukeneille Ohlobystinin puhe tuotti ekstraväreitä selkäpiihin – aivan kuin niitä ei olisi muutenkin riittänyt.

Sanaa tai huudahdusta ”goida!” käytetään nimittäin myös Sorokinin kuusitoista vuotta aikaisemmin julkaistussa groteskissa tulevaisuudenkuvassa. Ollaanko siis tultu pisteeseen, jossa dystopia on muuttunut todeksi?

Pyhän Venäjän palveluksessa -teoksen tapahtumat sijoittuvat Moskovaan vuonna 2027. Vallassa on presidentin sijaan tsaari, joka valtaeliitteineen on kirjaimellisesti sysännyt Venäjän takaisin Iivana Julman aikaan. Iivanaa matkien teoksen tsaarin henkilökohtaisessa komennossa häärii Opritšnina, jonkinlainen psykopaattisten tappajien ryhmittymä, jonka päivärutiineihin kuuluu käydä päästämässä päiviltä toisinajattelijoiksi epäiltyjä tai muuten epäsuosioon joutuneita henkilöitä.

Opritšnina ja opritšnikat perustuvat todelliseen historiaan. He olivat todellisuudessakin 1500-luvulla Iivana Julman julmia kätyreitä, ja he todella tervehtivät Tsaaria huudolla ”Goida-goida!” aivan kuten Sorokinin kirjassa. Tässä siis sanan alkuperä, josta on ilmeisesti ammentanut Sorokinin lisäksi Ohlobystin verenhimoiseen, vihan täyttämään puheeseensa. Sana ei ole yleiskielinen, minkä osoittaa sekin, että Ohlobystin joutui parilla sanalla selittämään sen merkitystä ennen idioottimaista huutamistaan.

Teoksessa seurataan yhden päivän ajan erään opritšnikan elämää. Hän on päähenkilö ja minäkertoja, joka ei missään vaiheessa herätä lukijassa myötätunnon häivähdystäkään. Tappamisen ja kiduttamisen lisäksi opritšnikoiden tapoihin kuuluvat rutiininomaiset raiskaukset, joten tässä lienee paikallaan varoituksen sana: teosta ei ehkä kannata lukea, jos aihepiiri on liikaa. Juuri raiskaaminen kuitenkin tuntuisi olevan olennainen osa teoksen tematiikkaa, siksi sitä on vaikea ohittaa.

Teoksen esittämällä Venäjällä käytössä ovat julkiset teloitukset, ja kuten arvata saattaa, kaikki ihmisoikeudet on lakkautettu. Kuvauksesta on vaikea löytää mitään valonpilkahdusta – korkeintaan mustaakin mustempaa huumoria. Tällaiseen maailmaan isovenäläinen nationalismi moraalivapaiden roistojen käsissä johtaa. Aivan koskemattomiksi eivät länsimaatkaan Sorokinin käsittelyssä jää. Teoksessa Venäjän suhdetta länsimaihin määrittelee riippuvuus Venäjän luonnonvaroista. Siinä missä länsimaat joutuvat nöyrtymään Venäjän edessä, Venäjän johto käyttäytyy täysin ylimielisesti länsimaita kohtaan.

Tänään hämmästyttävän pureva on teoksen ilkikurinen kuvaus Kremlissä esitettävästä näytelmästä, jossa Venäjän rajavartijat pieraisevat Eurooppaan kulkevaan kaasuputkeen. Näytelmä esitetään teoksessa viranomaisen tarkastettavaksi, ja kyseinen kohtaus herättääkin sensuuriviranomaisissa kritiikkiä:

”Sanokaa, hyvät herrat, palaako rikkivety, jolla uljaat soturimme piereskelevät?”

”Palaa”, tarkastaja nyökkää varmana.

”Jos se kerran palaa”, ruhtinas jatkaa viiksiään sivellen, ”niin mitä varten Eurooppa pelkäisi meidän pieruja?”

Tällaista on teoksen vallanpitäjien huumori. Heidän toimintakulttuurinsa on pahuuden läpäisemä. Valtion irvikuvassa julmuus on nostettu kansalliseksi hyveeksi. Julmuuden ohella keskeistä hallitsijalle ovat kansalliset symbolit ja uskonto. Siis jonkinlaista ääriortodoksista fundamentalismia yhdistettynä silkkaan fasismiin ja sadismiin. Tätä on Zaharovankaan vaikea väittää liberalismin kuvaukseksi – ja siksi emme varmaankaan kuule hänen suustaan sanaa Sorokin. Toinen nykyisille Venäjän valtiaille ongelmallinen asia on, että Sorokin on yhä elossa ja kirjoittaa yhä aivan yhtä pisteliäästi ja tsaarille epämukavasti.

* *

Dystopiat elävät ajassa ja paikassa

Dystopiat elävät ajassa ja kommentoivat omaa aikaansa. Uhkakuvat muuttuvat. Voidaan sanoa, että tietyt kauhuskenaarioiden ytimet, kuten ihmisen pahuus, välinpitämättömyys, suuruudenhulluus ja vastuuttomuus pysyvät muuttumattomina. Kuitenkin dystopian yhteiskunnallisen kritiikin purevuus menettää lopulta ajankohtaisuuttaan – oli se teoksena kuinka loistava tahansa. Orwellin 1984 on tärkeä romaani, mutta siihen ei ole syytä jäädä jumiin. Yhdenlainen dystopia olisikin maailma, jossa tunnettaisiin vain Orwellin 1984 ja jossa kaikkea tapahtuvaa verrattaisiin ainoastaan siihen.

Suomessakin on sitten Orwellin päivien kirjoitettu valtavasti hyviä dystooppisia teoksia, joista iso osa varmasti osuu tarkemmin tämän päivän suomalaisen tulevaisuuden uhkakuviin kuin Orwellin klassikko. Tampereen yliopistossa on tehty loistavaa työtä suomalaisten ja muidenkin dystooppisten teosten kartoittamiseksi ja tutkimiseksi. Vuosina 201– 2019 on toiminut projekti Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa. Projektia ovat pyörittäneet kirjallisuudentutkijat Saija Isomaa (johtaja), Hanna Samola, Toni Lahtinen, Maria Laakso, Juha Raipola ja Leena Romu.

Projektin yhteydessä on kerätty ja julkaistu hieno lista suomalaisista dystopioista. Listalta löytyy teoksia aina 1970-luvulta vuoteen 2019. Myös projektin jälkeen aihepiirin suomalaisia teoksia on putkahdellut kuin säteileviä sieniä laskeuman alla, joten listausta olisi syytä päivittää.

Jos Orwellin teokseen viittaamista ei olekaan syytä kokonaan kieltää, niin ehkä voitaisiin alkaa puhua orwellilaisuuden lisäksi sinisalolaisuudesta, verroslaisuudesta tai isomäkeläisyydestä? Tai leinolaisuudesta, raevaaralaisuudesta, itärantalaisuudesta…

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua