Uskonnollinen äärioikeisto tulee Suomeenkin. Mutta kuuluisiko kirkko vasemmalle, kysyy Matti Mörttinen kolumnissaan. Sata vuotta sitten se kesti punaisten kapinavirretkin.
Kevään mittaan valmistauduttiin kaksiin vaaleihin. Tulin tutustuneeksi monenlaisiin mielipiteisiin muun muassa juontamalla pari nuorten ehdokkaiden paneelia.
Yksi kannanotto jäi erityisesti mieleen. EU-parlamenttiin tarjolla ollut 33-vuotias yrittäjä ja tietotekniikan tohtori totesi, että ”kirkko äänestäisi vasemmistoa”.
Kyseinen ehdokas oli Janne Parkkila Kuopiosta. Hän oli vasemmistoliiton ehdokkaana, mikä voi kuulostaa erikoiselta ottaen huomioon hänen ammatti- ja opintotaustansa.
Hän perusti näkemyksensä sekä omiin tuntemuksiinsa että helsinkiläisen Kirkko ja kaupunki -lehden analyyseihin vaalikoneista.
Syöttämällä vaalikoneisiin vastauksia kristilliseltä arvopohjalta sai vastaukseksi pääasiassa vasemmistolaisia ehdokkaita.
* *
Uudemman kerran asia putkahti mieleeni, kun istuin toukokuussa samassa pöydässä ex-kansanedustaja Esko-Juhani Tennilän kanssa.
Illan mittaan tämä korpikommunistien perinteen jatkaja lausui lyhyesti omien runojensa lisäksi otteita vanhasta virrestä:
”Nyt petos, vilppi täällä
On noussut kunniaan,
On valhe vallan päällä
Ja vääryys voimassaan;
Ei köyhän, kurjan ääntä
Viattomuudessaan
Kuunnella, rikas vääntää
Lain myöten tahtoaan”
Tuo siis todella oli virrestä eikä työväenlaulusta.
Se oli punavirren ja kapinavirren nimilläkin joskus tunnettu hengellinen veisu, joka on peräisin Ruotsista, mutta jonka on suomentanut itse Elias Lönnrot.
Sanoitus pohjautuu Raamatun psalmiteksteihin.
* *
Kerrotaan, että puolisot ja äidit kokoontuivat sisällissodan jälkeen laulamaan kapinavirttä vankileirien ulkopuolelle. Punaisten hautajaisissa se oli vakionumero.
Mitä teki valkoinen valta? Mitä teki oikeistolaisena pidetty kirkko? Yrittivätkö vaientaa itkevän protestin?
Eivät. Esivalta ei tehnyt mitään, kunnes armon vuonna 1986 se poisti uudistuksen yhteydessä Virsikirjasta numerolla 381 esiintyneen Valittaa täytyy totta -virren.
Miksi, siitä on edelleen eri tulkintoja.
Toisten mielestä aika oli ajanut punavirren ohi. Toisten mukaan taas kyse oli siitä, että 1980-luvun hurjalla nousukaudella nimenomaan lakattiin sietämästä mielenilmauksia sorrettujen puolesta.
* *
Vielä kerran aihepiiri palasi mieleeni eurovaalien alla. Perussuomalaiset nuoret julkaisi tviitin, jossa pyrittiin tekemään selväksi, että vain valkoihoiset ovat suomalaisia tai muuten eurooppalaisia.
Pontimena toimi Euroopan parlamentin oma mainos, jonka kuvassa oli onnellinen perhe tummaihoisia ihmisiä.
Persunuoria äityi ojentamaan jopa kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen toteamalla, että ”nyt raja ylittyi”.
Niin kuin se ei olisi ylittynyt ps-nuorten touhuissa jo moneen kertaan.
Samoihin aikoihin Jyväskylässä käytiin huomiota herättänyt julkinen keskustelutilaisuus. Sitä juonsi piispa Teemu Laajasalo, ja varsinaiset keskustelijat olivat perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho ja näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman.
Laajasaloa arvosteltiin etukäteen epäreilusti siitä, että hän kutsui Halla-ahon lavalle. Jälkikäteen häntä kritisoitiin siitä, että persujohtaja sai puhua ihan mitä lystäsi ilman ”faktantarkistusta”.
Jälkimmäinen kritiikki osui oikeaan. Kirkkaimmilleen se tuli siinä kohdassa, kun Halla-aho komensi estradilla Laajasaloa olemaan hiljaa.
* *
Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit olivat Timo Soinin aikoina välillä vaaliliittokumppaneita. Jo silloin oli aistittavissa, että puolueiden kellokkaiden arvomaailmat osuvat usein hyvin yhteen.
Nyt ps:ää johtava Halla-aho ei saarnaa kristinoppia, mutta halventaa mielellään islamia. Varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari sen sijaan on avoimesti mutta omilla erikoisilla tulkinnoillaan kristinuskoa julistava poliitikko.
Kysymys siitä, onko Suomeen muodostumassa Yhdysvaltojen ja monien muiden maiden tapaan uskonnollinen äärioikeisto, on täysin paikallaan ja vakavasti otettava.
Yhtä lailla mielenkiintoista on, että myös vasemmalla halutaan puhua kristillisistä arvoista.
Mutta onhan Raamattukin itsessään jokseenkin kaksijakoinen. Vanha testamentti julistaa monin paikoin kostoa ja ankaraa vihaa, kun taas Uusi testamentti rauhaa ja rakkautta.
* *
En tiedä, ollaanko Virsikirjaa uudistamassa lähivuosina. Jos ollaan, niin haluan sinne paljon mieluummin punavirren takaisin kuin esimerkiksi jonkin Juice Leskisen sinänsä koskettavista lauluista, joita sinne on kerta toisensa jälkeen haikailtu.
Matti Mörttinen
