Nimien valta on egojen valtaa – mutta mitä olisi kirjallisuus ilman kirjailijan nimeä?

Hermann Hesse esitteli Lasihelmipelissä kuvitelma kirjallisuudesta ilman kirjailijan nimeä. Kuva: Wiki Commons

Heidi Backströmin toimittama teos Yhteinen kritiikki – Näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon (2021) on Kritiikki näkyy -hankkeen julkaisu ja Suomen arvostelijain liiton SARVin kolmas vuosikirja. Kirjan artikkelit muodostavat monipuolisen kokonaisuuden taiteen hyväksymisen ja syrjäytymisen ongelmista ja sen määrittelemisen historiasta.

Max Ryynäsen esseen sijoittaminen ensimmäiseksi on hyvä ratkaisu, koska hän laajentaa ekskluusion ilmiökenttää, kuten hän ilmaisee, ”sekä vertikaalisesti (maantiede) että vertikaalisesti (historia)”. Hän kuvaa, miten ”taiteen lähetyssaarnaajat” veivät kehitysmaihin keskieurooppalaisen yläluokan taidekäsityksiä. Sellaista on ollut esteettinen kolonialismi.

Tienviitoista kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä taas kirjoittavat Riina Hannuksela ja Maija Karhunen. He nostavat esiin runsaasti näkökulmia nykyajan ennakkoluuloista.

Arvokeskustelua vältetään. Se olisikin liian iso aihe tähän yhteyteen.  

Otan vapauden kirjoittaa tässä rinnakkaisesti vastaavista ilmiöistä ja ongelmista kirjallisuudessa.

Inkluusio ja ekskluusio kirjallisuudessa

Kirjallisuuden arvioiminen ja kirjallisuudentutkimus on historiassa muuntunut yhtä valtavasti kuin Max Ryynäsen kuvaama taidekritiikki. Eurooppalainen eliitti omi Kreikassa syntyneet draaman ja lyriikan ja pyrki määrittelemään renessanssin jälkeisinä vuosisatoina (1600- ja 1700-luvulla) lajien rajoja.

Proosa kehittyi novellista romaaniksi, mutta kolme päälajia – kertoma- ja näytelmäkirjallisuus sekä runous – kulkivat, ja kulkevat edelleen, eri tyylisuuntien jyräävien määritelmähalujen puristuksessa, klassismista postmodernismiin ja sen yli. Lajien pyörä on jauhanut ja arvostukset eläneet.

Literaarinen siirtomaavalta

Kolonialistinen ekskluusio on näkynyt kirjallisuudessa pitkään. Eurooppalainen käsitteistö siirtyi sellaisenaan Yhdysvaltoihin ja aasialaiset perinteet sivuutettiin pitkään. Afrikkaa ei noteerattu, koska siellä kirjallisuus oli vähäistä, mutta sitä pyrittiin lähetyssaarnamaisesti alusmaissa tartuttamaan ja kansoja sivistämään. Samalla sivuutettiin alkuperäiskansojen omat taidemuodot pakanallisina.

Eurooppalainen määrittely ei kuitenkaan kirjallisuudessa ole kestänyt vallassa niin hyvin kuin esimerkiksi klassisessa musiikissa, jonka arvot on viety ja levitetty onnistuneesti ympäri maailman.

Kulttuurissa meitä vaivaa yhden näköalan tauti. Näemme ”Euroopasta käsin ja eurooppalaisin silmin”. Siksi on opettavaista ja avartavaa lukea, mitä Kiina ja Japani kirjoittavat eri taidealojen historioissaan. Kiina- tai ylipäätään Aasia-keskeistä historiankirjoitusta ei ole juuri käännetty, vain joitakin teoksia englanniksi ja ranskaksi. Neoliittisen kauden kulttuurista noin 9 000 vuotta sitten on melko pitäviä todisteita. Totta kai kiinalaiset kirjoittavat kiinalaisin silmin.

Kirjallisuuden ekskluusiot

Valtaapitävien kulttuurien näkökulmat ovat määrittäneet länsimaisen kirjallisuudentutkimuksen painotuksia. Kreikkalainen ja roomalainen kirjallisuus ovat olleet omat lukunsa renessanssin jälkeisessä tutkimuksessa.

Esimerkkinä laiminlyödyistä kirjallisista keskuksista voi mainita Ezra Poundin (ym.) esiin nostaman provencelaisen runouden omaperäiset säännöstöt.

Ennen kirjapainon keksimistä ja leviämistä tekstien säilyminen oli satunnaista.

Suuri vedenjakaja on Lutherin uskonnollinen kumous ja pyhien tekstien kääntäminen saksan kielelle. Alkoi valtava kirjallisuuden yleistyminen, mihin liittyi myös kansankielinen opetus, nopeimmin Euroopassa.

Luokkayhteiskuntien sivistyserot

1500-luvulta 1900-luvun alkuun on säätyjen osuus kirjallisuudessa hallitseva. Papisto ja aatelisto olivat pääasiallinen lukeneisto. Työväen- ja kansankirjallisuuden kasvu oli voimakasta jo 1800-luvulla, jolloin lukutaito alkoi hipoa jo Suomessakin 50 prosenttia.

Aleksis Kivi nousi käsityöläisperheestä. Hänen jälkeensä, varsinkin Venäjän vallankumouksen jälkeen, kohosi työväenkirjallisuuden määrä korkeaksi, mutta jätettiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta marginaaliin.

Kirjallisuuspörssit

Erno Paasilinna kirjoitti yli 20 vuotta sitten Parnassossa poleemisen esseen kirjailijoiden arvostuksesta. Kirjoitus herätti runsaasti suuttumusta ja vastalauseita. Paasilinna kytki lyhyet kirjailijamaineen nousut ns. tyylisuuntien johtavien vetäjien hännystelyihin.

Keskustelu kirjailijoiden arvostuksesta, siis kaanonista, on saanut myöhemmin vauhtia Markku Eskelisen teoksessaan Raukoilla rajoilla esittämien uudenlaisten painotusten johdosta.

Ei ole mitään yhtä pysyvää arvostusta, joka olisi objektiivinen. Kansalliskirjailijan ja -runoilijan tittelit toki ovat melko naulattuja. Nykykirjailijoista ainakin osa myyvistä tulee katoamaan historian hämärään. Pitkäkestoinen merkitys eli klassikoituminen ei tunne kaupallisuuden rajoja.

Muutama vuosi sitten edesmennyt kustantaja Leevi Lehto (ntamo) kärjisti tunnetussa lausumassaan: ”Jos kirjalla on yli seitsemän lukijaa, se on epäilyttävä.”

On totta, että moni arvostettu tekijä on ollut aikanaan marginaalissa. Samuel Beckett nousi arvostelujen myötä tunnetuksi, vaikka oli ja on suurelle yleisölle vaikea kirjoittaja.

Mielenkiintoinen on Hermann Hessen Lasihelmipelissä esittämä kuvitelma kirjallisuudesta ilman kirjailijan nimeä. Näin päästäisiin puhtaasti tekstilähtöiseen arviointiin, vailla henkilöön liittyvää imagonostetta. Tällainen ajatus on täydessä ristiriidassa Yhteinen kritiikki -kirjassa useassa artikkelissa esitettyihin ajatuksiin ”kriitikosta, joka kirjoittaa itsensä auki”. Ehkä tilanne on aivan toinen tekijän kuin häntä arvioivan kriitikon kannalta. Jos kirjailija kirjoittaa ”itsensä auki”, paljastaa itsensä lehdistölle, on hän mitä ilmeisimmin mitä mieluisinta ruokaa kaupallisuuden kekkereissä.

Suljettujen tekstien vastakkaisuus täysin avoimien markkinoiden peliin on kuin Pravda vastaan Ateenalainen tori. Hessen kuvitelma on silti hieno, eikä sitä voi verrata Pravdaan. Olen ollut useammassa kirjoittajakilpailun raadissa, jossa tekijän nimi on ollut piilossa suljetussa kuoressa raadin työskentelyn ajan. Kummallista arvailuhalua on aina esiintynyt.

Erään runokilpailun raadin puheenjohtaja runnoi voittajaksi melko rivon tekstin, jota hän sanoi myöhemmin luulleensa Hannu Salaman kirjoittamaksi. Ei ollut, mutta voittaja nousi melko hyvin pinnalle tuon palkinnon myötä.

Nimien valta on egojen valtaa. Kaupallisuudessa nimet ja kasvot jylläävät. On opetettu: ”Luo itselle brändi ja matki omia töitäsi!”

Aleksis Kivi ja Volter Kilpi ovat suomalaisessa kirjallisuudessa esimerkkejä ymmärryksen hitaasti kiiruhtavasta voimasta. Englantilaisessa tutkimuksessa mainitaan usein Lordi Byronin merkityksen suhde William Blakeen. Byronista kirjoitettiin sata vuotta sitten sivukaupalla ja Blakesta pari riviä. Nyt ovat pörssisuhteet kääntyneet täysin vastakkaisiksi.

* *

”Oma makunsa kullakin” on demokratiaa ja markkinataloutta kannatteleva slogan. Taiteessa sen ottaminen johtolauseeksi merkitsisi viihteen nostamista samaan kenttään ”taiteen” kanssa.

Tuskin kuitenkaan tiede suostuu helposti taipumaan edes siihen, että kansalaiset saisivat päättää, mitä on aiheellista tutkia.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua