”Mitäs noista, hampaattomien puheista” – Oleminen, ulkonäkö ja aika

Otsikon lausahdus on aina ajoittain toistunut isäni on puheessa. Hänellä se on vain humoristinen heitto, vähän asiasta riippumatta ja välillä asian vierestäkin. Kevennykseksi tarkoitettu sananparsi.

Jos sitä kuitenkin miettii hieman tarkemmin, pitää se sisällään arvottavan toteamuksen. Hampaaton on alakynnessä, toisten armoilla, eikä hänen puheitaan tule noteerata. Hän on ehkä myös jo iäkkäämpi ja jälleen, mitäs hänen sanomisistaan. Ellei ole hampaita, liekö sitten muutakaan?

* *

Ulkonäkökeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassamme keinotekoisuudesta on hyvää vauhtia tulossa normi.

Lehteillessäni artikkelia Yhdysvaltain presidentinvaaleista heräsin pohtimaan hampaiden ulkonäön korostunutta merkitystä varsinkin amerikkalaisessa kulttuurissa, mutta muuallakin.

Kirkkaan valkoiset suorat ja hohtavat hampaat. Nykyään jopa niin valkoiset, ettei kellään moisia omasta takaa edes voisi olla.

* *

Hampailla on varmasti ollut suuri merkitys ihmisen esihistoriassa. Niistä näki nopeiten vitaalisuuden asteen. Ilman hampaita ei ollut tulevaisuutta.

Tämä on tietysti vain puhdas oletus, mutta lienee jotain tuon suuntaista. Hampaiden näyttäminen on kuitenkin keskeisessä roolissa myös meidän aikanamme.

Muistan oman rippikouluvuoteni. Kesällä rippikuvan ottaminen jäi, syystä tai toisesta. Talvella kävin sitten kuvaamossa ja siellä törmäsin ensi kerran hammashymyvaatimukseen.

Minulla ei ole tätä ominaisuutta. Yrityksestä huolimatta kasvojeni fysiologia ei taivu tähän yhteiskunnan arvostamaan ilmeeseen. Isäni puolelta tuleva pitkähkö ylähuuli estää minkäänlaisen järkevän ilmeen siten, että hammaskalusto olisi luontevasti näkyvissä.

Tuolloin 15-vuotiaana tilanne oli hämmentävä. – Ainoa asia, jonka pystyi tekemään: siivosin irvistykset vedoksista pois. Kuva löytyy, suu on kiinni. Naama on siis yhteiskunnan näkökulmasta vähän vääränlainen, mutta hyvin on pärjätty, tälläkin.

* *

Joe Biden. Kuva: Wiki Commons

Hammashymyn voima lienee melkoinen, jopa jonkinlainen kulttuurillinen ehto. Katsokaa vaikka Joeta. – Hampaitaan piilottelevassa yksilössä on lähtökohtaisesti jotain epäilyttävää.

Olin hieman äimistynyt, kun erästä treffisovellusta käyttäessäni törmäsin kysymykseen siitä millaiset hampaat minulla on ja millaiset hyväksyisin kumppanillani. Jäljet johtanevat amerikkalaiseen palveluntarjoajaan.

Vähän vinot ja kellertävät hampaat voivat olla hoidetut. – Tämä tosiasia ei em. logiikkaan mahtunut. Vastakkain ovat terve suora ja hohtavan valkoinen hammaskalusto ja vino keltainen ja hoitamaton.

Mielikuvien tasolla johtopäätökset menevät kuitenkin helposti syvälle. Vaikutelmat puhuvat jossain esiymmärryksen tasolla ja järkeily ei auta.

* *

Olen internetin ihmeellisessä maailmassa törmännyt kuvakollaaseihin, joissa julkisuuden henkilöt esitetään ilman hampaita tai vaikkapa ilman kulmakarvoja. (Suosittelen.) Mutta entä jos heidät esitettäisiin normaaleilla keskivertohampailla varustettuina. Vähän vinoilla, kuluneilla ja kellastuneilla?

Tai entä jos hampaat eivät näkyisi hymyillessä? – Väitän, että ainakin poliitikon tai uraohjuksen taival ei kovin pitkälle yltäisi. Minä en näine hymyineni olisi koskaan valloittanut jenkkien poliittista huippua, vaikka muuten poliittinen velho olisinkin.

Koiran purutikkuja mainostavassa pätkässä koirat näytetään hohtavan valkoisilla täydellisillä hammasrivistöillä, ”koirien tekohampailla”. Tämä saa meidät huvittumaan.

Miksi reaktiomme ei ole vastaavanlainen, kun ihmiselle tehdään tavallaan täysin samoin? Yhtälailla kyse on jokseenkin täysin erilaisesta ulkonäöstä. (Enkä nyt halua verrata presidenttikandidaatteja koiriin, kai?)

* *

Nyky-yhteiskunnassa digitaalisen median mahdollistama kuvien virta on kiihtyvää ja jatkuvaa. Luonnottomille, usein muokatuille kuville ja ihanteille jatkuva altistuminen ei voi olla vaikuttamatta yksilön tasolla.

Jotain myös on pahasti pielessä, jos ihmisellä on tarve ottaa itsestään jatkuvalla syötöllä valokuvia ja jakaa niitä sosiaaliseen mediaan. Nähdyksi tulemisen tarve on hyväksytyksi tulemisen tarvetta, mutta rajansa silläkin.

Mikään hyväksynnän ilmaus ei paikkaa sisältä kumpuavaa epävarmuutta. Tätä epävarmuutta ruokkivat lukemattomat visuaaliset signaalit, varsinkin jos itsensä niille tietyissä ympäristöissä ehdoin tahdoin altistaa

Kun mikään ei riitä -kulttuurissa on helppo kokea epäonnistumisia, koska tarjolla on viime kädessä vain niitä.

Pinnallisen kulttuuri tuottaa epävarmuutta. Ulkoisten ominaisuuksien vahtaamisesta ja niiden jonkinlaisesta parantelemisesta ja muokkaamisesta voi muotoutua jonkinlainen elämäntehtävä. – Toisaalta se voi olla myös taidetta, performanssia ja kannanotto, osa itseilmaisua.

* *

En voi olla ajattelematta loistavaa mustaa komediaa Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her). Goldie Hawnin, Meryl Streepin ja Bruce Willisin tähdittämässä kokonaisuudessa tavoitellaan ikuista nuoruutta ja kauneutta. Siinä tiivistyy hyvin aikamme ulkonäkökeskeinen eetos, vaikka elokuva on valmistunut jo vuonna 1992.

Toinen, ajaton klassikkojen klassikko, joka tässä yhteydessä vaatii päästä esiin, on Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Tämä 1800-luvun loppuun sijoittuva ja vuonna 1890 ilmestynyt teos on loistava kuvaus nuoruuden ja kauneuden ihannoinnista, turhamaisuudesta ja rappiosta.

Kerronnan runsaus ja voimallisuus ei päästä otteestaan ja tuo esiin turhamaisuuden rumuuden ja siitä nousevan pahuuden käsittämättömällä kirkkaudella. Se näyttää päähenkilön toiminnan ahdistavan loogisena esteettisen mennessä eettisen edelle ja tekee lukijan olosta viehättävän epämukavan.

* *

Vaikka rippikouluajoista on aikaa vierähtänyt jonkun verran, itse identifioidun yhä ajoittain ulkonäöstäni epävarmaksi ihmiseksi. Vika on kuitenkin yhteiskunnassa, ei minussa. – Omilla hampailla mennään yhä, vaikka ne eivät kauheasti näykään. Joskus jopa hymyilen.

Ihmisen elämä on matkaa kohti kuolemaa. Tulossa oleva kuolema jättää merkkinsä meihin. Vihjeitä sinne tänne.

Elinvoima on kuitenkin muutakin kuin pintaa, vaikka nyky-yhteiskunta painottuu monesti visuaaliseen. Kuolemakin voi olla kaunis ja ilman sitä koko kauneuden käsite olisi ontto. Vasta rajallisuus synnyttää sen.

On rauhoittavaa pohtia näitä, eräänlaisia ikuisuuskysymyksiä siitä, milloin nuori muuttuu vanhaksi, milloin ruma kauniiksi ja ymmärtää vastakohtien syntyvän toisistaan ja toisissaan, aaltoilevan. – Kokemuksellisuus ja sen kiistämättömyys luonnehtivat voimalla tätä liikettä.

Samalla voi puistella päätään maailman menoa seuratessaan ja ajatella omaa lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan. Aikaa jolloin ei katsottu juuri peiliin, käytettiin toisten vanhoja vaatteita ja käytiin saunassa kerran viikossa. – Muisto on kaunis. Aika toki on vaikuttanut, siihenkin.

Palataan vielä jenkkien vaaleihin. Miettikää Trumpille ja Bidenille tavalliset hampaat, tavalliset yli 70-vuotiaan, Bidenin kohdalla melkein 80-vuotiaan hampaat. Elämää nähneet. – ei muuta.

Hanna Telakoski

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua