Saako Tove-elokuva sinut vapisemaan? Kuva: Sami Kuokkanen
KOLUMNI | Maan suurin sanomalehti äänestyttää lukijoitaan koskettavimmasta kotimaisesta 2000-luvun elokuvasta. Antti Selkokari kummastelee koskettavuuden kriteereitä, kun ne muistuttavat enemmän paniikkitilan kuin taideteoksen herättämien tuntemusten kuvausta.
”Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.”
Suomen ja Pohjoismaiden suurimpana itseään pitävässä päivälehdessä Helsingin Sanomissa on menossa lukijoille kohdistettu äänestys, jossa lehden lukijoita pyydetään valitsemaan 2000-luvun koskettavin suomalainen elokuva.
Syistä, joita en tiedä, lehti tahtoo nostaa esiin lukijoiden – tässä tapauksessa yleisön eli ns. kansan – koskettavimpina pitämiä elokuvia.
Arvelen, että kyse on 2000-luvun suuren populistisen aallon ilmentymästä. Populistisen siinä mielessä, että populismiin kuuluu kaikenlainen eliittinä ja snobeina pidettyjen asiantuntijoiden määrittelyvallan kyseenalaistaminen ja sen ottaminen ”kansan”, suuren yleisön tai lukijoiden käsiin.
Vaikka Helsingin Sanomat ei yhdessäkään jutussaan ole erityisesti asettanut asiantuntijuutta kyseenalaiseksi, niin juuri tällä äänestyksellä se sen tekee, koska se pitää voimallisesti esillä sitä, että lukijat valitsevat äänestyksen ehdokkaat, joista lukijat äänestävät.
* *
Vasta jutun nettiversiossa näyttäisi olevan tilaa hiukan eriytyneempään perusteluun. Tosin siinä ”koskettavuus” yhdistetään niinkin yleisluontoisiin kriteereihin kuin ymmärryksen lisäämiseen maailmasta ja elokuvan katsomisajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Aivan kuin jutussa ei luotettaisikaan valintaperusteeksi otetun koskettavuuden kantavuuteen, joten sitä yritetään pönkittää katsomiskokemuksen yleisellä kuvailulla. ”Ymmärryksen lisääminen maailmasta” kuulostaa lähinnä journalismin alkeiskurssien määrittelyltä median tehtävistä, eikä niinkään puheelta taiteesta.
* *
Miksi Helsingin Sanomat nosti juuri koskettavuuden tärkeimmäksi kriteeriksi, sitäkään en tiedä. Jussi Lehmusvesi artikuloi jutussaan (HS, 29.5.2022)
Helsingin Sanomat artikuloi hieman pidemmälle koskettavuuden määritelmää, mitä ja millaista sen oletetaan olevan. Jutussa korostetaan tunteiden ja fyysisten reaktioiden osuutta: ”Koskettavimmat elokuvat ovat monesti tuoneet myös lohtua.”
”Todella koskettavan elokuvan jälkeen olo ei ole ennallaan. Jonkun iho voi olla kananlihalla vielä kadullakin. Toinen vapisee. Kolmas räpyttelee märkiä silmiään yhdessä muun yleisön kanssa.”
Kuvaus kuulostaa lähinnä päällekarkauksen uhrin selostukselta tilastaan, eikä taideteoksen kokemisen kuvailulta.
Koskettavuuden ensisijaisiksi tunnusmerkeiksi nousevat tässä jonkinasteisen paniikkitilan tuntemukset. Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Retoriikassa voi olla eroja, mutta Sanna Marin ja Tulenkantaja-voittaja Riina Tanskanen puhuvat samoista asioista
KOLUMNI | Tampereen Kirjafestarit on teosten suurhyöky, jonka pyörteissä voi iskeä ahdistus, Maarit Saarelainen kirjoittaa kolumnissaan.
Sanna Marin ei pelkää omakehuja, ja se on miehille liikaa
KOLUMNI | Sanna Marinin Toivo on tekoja ei ole hyvä tai huono kirja. Se on hyvä tai huono sen mukaan, mitä mieltä lukija on Sanna Marinista.
Voisiko kulttuurin kello näyttää toisenlaista aikaa?
KOLUMNI | ”Kaikesta, mikä ei ole ihmisille arjessa taloudellisesti mahdollista, muodostuu ’luksusta’”, Jari Paavonheimo kirjoittaa kolumnissaan.
Anneli Jussilan kolumni: ”Viihdyttävästä Pentti Linkola -näytelmästä jää puuttumaan tärkeä taso”
KOLUMNI | Yli 30 vuotta Pentti Linkolan läheisesti tuntenut Anneli Jussila kirjoittaa Valkeakosken kaupunginteatterin Vain lintuja rakastanut -näytelmästä.