Saako Tove-elokuva sinut vapisemaan? Kuva: Sami Kuokkanen
KOLUMNI | Maan suurin sanomalehti äänestyttää lukijoitaan koskettavimmasta kotimaisesta 2000-luvun elokuvasta. Antti Selkokari kummastelee koskettavuuden kriteereitä, kun ne muistuttavat enemmän paniikkitilan kuin taideteoksen herättämien tuntemusten kuvausta.
”Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.”
Suomen ja Pohjoismaiden suurimpana itseään pitävässä päivälehdessä Helsingin Sanomissa on menossa lukijoille kohdistettu äänestys, jossa lehden lukijoita pyydetään valitsemaan 2000-luvun koskettavin suomalainen elokuva.
Syistä, joita en tiedä, lehti tahtoo nostaa esiin lukijoiden – tässä tapauksessa yleisön eli ns. kansan – koskettavimpina pitämiä elokuvia.
Arvelen, että kyse on 2000-luvun suuren populistisen aallon ilmentymästä. Populistisen siinä mielessä, että populismiin kuuluu kaikenlainen eliittinä ja snobeina pidettyjen asiantuntijoiden määrittelyvallan kyseenalaistaminen ja sen ottaminen ”kansan”, suuren yleisön tai lukijoiden käsiin.
Vaikka Helsingin Sanomat ei yhdessäkään jutussaan ole erityisesti asettanut asiantuntijuutta kyseenalaiseksi, niin juuri tällä äänestyksellä se sen tekee, koska se pitää voimallisesti esillä sitä, että lukijat valitsevat äänestyksen ehdokkaat, joista lukijat äänestävät.
* *
Vasta jutun nettiversiossa näyttäisi olevan tilaa hiukan eriytyneempään perusteluun. Tosin siinä ”koskettavuus” yhdistetään niinkin yleisluontoisiin kriteereihin kuin ymmärryksen lisäämiseen maailmasta ja elokuvan katsomisajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Aivan kuin jutussa ei luotettaisikaan valintaperusteeksi otetun koskettavuuden kantavuuteen, joten sitä yritetään pönkittää katsomiskokemuksen yleisellä kuvailulla. ”Ymmärryksen lisääminen maailmasta” kuulostaa lähinnä journalismin alkeiskurssien määrittelyltä median tehtävistä, eikä niinkään puheelta taiteesta.
* *
Miksi Helsingin Sanomat nosti juuri koskettavuuden tärkeimmäksi kriteeriksi, sitäkään en tiedä. Jussi Lehmusvesi artikuloi jutussaan (HS, 29.5.2022)
Helsingin Sanomat artikuloi hieman pidemmälle koskettavuuden määritelmää, mitä ja millaista sen oletetaan olevan. Jutussa korostetaan tunteiden ja fyysisten reaktioiden osuutta: ”Koskettavimmat elokuvat ovat monesti tuoneet myös lohtua.”
”Todella koskettavan elokuvan jälkeen olo ei ole ennallaan. Jonkun iho voi olla kananlihalla vielä kadullakin. Toinen vapisee. Kolmas räpyttelee märkiä silmiään yhdessä muun yleisön kanssa.”
Kuvaus kuulostaa lähinnä päällekarkauksen uhrin selostukselta tilastaan, eikä taideteoksen kokemisen kuvailulta.
Koskettavuuden ensisijaisiksi tunnusmerkeiksi nousevat tässä jonkinasteisen paniikkitilan tuntemukset. Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
